Toc Toc – komedia, jota ei olisi pitänyt tehdä

27050173494_fb344612af_o

Sisältövaroitus: mielenterveysongelmien vähättely, mielenterveysongelmille nauraminen.

Lainaukset täältä ja kuvat Turun Kaupunginteatterin kuvapankista.

Kun ensi kertaa näin Turun Kaupunginteatterin Toc Toc -neuroosikomedian mainoksen viime kesänä, päällimmäinen ajatukseni oli suunnilleen: ”Mitä helvettiä nyt taas? Totesin, että en todellakaan mene katsomaan sitä, koska öh, neuroosikomedia? Oikeasti? Missään ei juuri koskaan puhuta siitä, miten vakava ja invalidisoiva sairaus OCD on, ja sitten te teette neuroosikomedian. Ajatus jäi kaivelemaan ja koska näytelmän olemassaolo suututti lähtökohtaisesti niin paljon, oli lopulta pakko ottaa selvää sen sisällöstä. Lopullisen kimmokkeen sain luettuani Turun Kaupunginteatterin sivuille linkitetyt arvostelut Toc Tocista − ne luettuani olin melko varma, että jokin tässä näytelmässä oikeasti mättää ja pahasti.

OCD on kutakuinkin vähiten hauska asia, jonka tiedän. Se ei tarkoita, etteikö sille voisi nauraa kukaan koskaan ikinä missään, mutta se ei missään nimessä ole asia, josta kuka tahansa voisi alkaa koska tahansa missä tahansa vääntää vitsiä. Se, että Turun Kaupunginteatteri katsoo oikeudekseen tehdä niin, tuntuu todella pahalta. Vitsailu voi satuttaa, vaikka sillä ei tarkoitettaisi mitään pahaa. Enkä tosiaan uskokaan, että kukaan tekijöistä on tarkoittanut mitään pahaa. Eikä tämä tietenkään välttämättä tunnu kaikista pakko-oireisista pahalta. Uskon joka tapauksessa, etten ole ainoa, josta tuntuu. Olisi ollut suotavaa, että tuotantotiimi olisi kysynyt itseltään ihan vakavasti, että onko tämä nyt ihan varmasti ok, onko meillä oikeasti ei-pakko-oireisina oikeus käsitellä tätä aihetta tällä tavalla.

Taide ei pelkästään peilaile todellisuutta, vaan se myös ylläpitää ja luo todellisuutta. Se, miten pakko-oireita käsitellään näytelmässä, vaikuttaa siihen, miten pakko-oireisiin suhtaudutaan näytelmän ulkopuolella.

”Toc Toc -komediassa saa nauraa naapurille ja tunnistaa näytelmän henkilöissä piirteitä puolisostaan tai pomostaan.”

En voi olla ihmettelemättä, millä perusteella Turun Kaupunginteatteri katsoo voivansa julistaa, että on ihan okei kokoontua nauramaan pakko-oireille ja pakko-oireisille. Pysähtyikö kukaan miettimään, miltä ”naapurista”, ”puolisosta” ja ”pomosta” tuntuu, kun heidän sairaudelleen nauretaan? Miltä tuntuu, kun joku ulkopuolinen taho julistaa, että kyllä tälle saa nauraa? Sairauksille nauramisen pitäisi aina tapahtua sairaiden ehdoilla. En anna yhdenkään terveen ihmisen määritellä, että sairaudelleni saa nauraa. Se ei ole ok. Minä en ole teidän klovninne. Kun istuin katsomossa nauraa hohottavien ihmisten keskellä, minun teki mieli nykäistä vieressä istuvaa ihmistä hihasta ja kysyä, että tiesitkö, että sinä naurat minulle juuri nyt? Että olen tässä ja olen ihan oikea ihminen ja että sinä naurat sairaudelle, johon kuolee ihmisiä. Meistä pakko-oireisista ainakin puolet masentuu jossain kohtaa. Minä teen itsemurhan todennäköisemmin kuin terve ihminen. Kuinka moni niistä, joiden kanssa istuin katsomossa, tietää tämän? Tietäkää se ensin, niin sitten voidaan katsella tätä nauramisasiaa.

Toc Toc tarkoittaa hyvää, mutta onnistuu itse asiassa aiheuttamaan paljon vahinkoa. ”Meillä kaikilla on omat neuroosimme”, julistaa mainos. Tässä levitetään siis jonkinlaista hyväksymisen ilosanomaa: kaikillahan meillä on jotain tällaisia juttuja, mutta voimme hyväksyä ne itsessämme ja toisissamme ja nauraa niille yhdessä. Ihan kiva idea, mutta ei, emme me voi. Terveen ihmisen ”neurooseilla” ja pakko-oireisella häiriöllä on niin vähän tekemistä toistensa kanssa, ettei niille voi nauraa saman otsikon alla. Minä en halua, että ihmiset hyväksyvät pakko-oireeni minun ”oikkuinani” tai ”piirteinäni”. Minä haluan, että ihmiset ymmärtävät, että minulla on Ihan Oikea Sairaus. Että kyse ei ole minun luonteestani. Että kyse on vakavasta mielenterveysongelmasta. Minä haluan ihmisten nimenomaan käsittävän, että kaikilla ei ole neurooseja samassa merkityksessä kuin pakko-oireisilla. Maailma on valmis neuroosikomedialle ehkä sitten, kun me pakko-oireiset emme enää jatkuvasti törmää ihmisiin, jotka pitävät pakko-oireisuutta hupsuna luonteenpiirteenä tai ärsyttävänä pikku vaivana, josta kärsivät loppupeleissä oikeastaan tavallaan vähän niin kuin kaikki ihmiset. Sitten, kun pakko-oireista puhuttaessa ihmiset vakavoituvat automaattisesti. Ei pakko-oireista puhuessaan voi samaan hengenvetoon todeta, että kaikkihan me olemme vähän neuroottisia. Emme ole. Mutta toiset meistä ovat, ja se voi pilata koko elämän, jos huonosti käy.

Ne, joilla ei ole pakko-oireita, voivat kokea jotenkin ymmärtävänsä pakko-oireisuutta huomatessaan, että heillä itsellään on tapana esimerkiksi pukea aina oikea sukka jalkaan ennen vasenta tai jos he toisinaan stressaavat hetken verran ihan tosissaan siitä, että tulihan se hella nyt varmasti sammutettua. Mutta pakko-oireisen näkökulmasta on yleensä lähinnä masentavaa kuulla näitä sinänsä ihan hyvää tarkoittavia samaistumiskertomuksia. En minä sitä sano, että olisi väärin hakea samaistumispintaa omista kokemuksista. Tarkoitan vain, että ei-pakko-oireisen kokemuspiiristä ei todennäköisesti löydy ikkunaa, josta näkisi kunnolla, millaista on elämä OCD:n tällä puolen. Voitte kunnioittaa pakko-oireisia paljon paremmin myöntämällä, että ette tiedä millaista se on. Antakaa meidän kertoa itse. Luokaa ympäristö, jossa se on turvallista. Kuunnelkaa.

”Mutta miksi koko muu yleisö nauraa kohdassa, jossa minun mielestäni käyttäydytään täysin normaalisti..?”

Minäpä kerron. Se johtuu siitä, että on ihmisille hirveän luontaista kehittää rutiineja ja rituaaleja toisinaan sellaisiakin, jotka tuntuvat hieman hupsuilta. Se on ihan normaalia, ja on ihan normaalia myös joskus tsekata se hella toisenkin kerran. Toistuvuus ja struktuuri miellyttävät monia, ja moni vetää mielellään onnenkalsarit jalkaan ennen työhaastattelua. Tuota kysymystä pohtivalle voisin siis sanoa: onneksi olkoon, sinulla ei ole pakko-oireista häiriötä. Pakko-oireinen ei pidä käytöstään normaalina. Hän pitää sitä kaikkea muuta kuin normaalina, ja tästä kumpuaa valtavasti tuskaa ja turhautumista: miksi en voi lopettaa, kun tajuan ihan hyvin, että tämä on nyt ihan järjenvastaista?

No. Kyse ei ole pelkästään siitä, että kyseisen näytelmän lähtökohta on kyseenalainen. Kyse on myös toteutuksesta. Siinä menee moni olennainen asia pieleen.

Ensinnäkin: näytelmän Vincentillä ei ole pakko-oireita. Vincentillä ei pitäisi olla mitään asiaa OCD-näytelmään. Vincent toteaa itse, että hän tykkää laskea, ja että se on hänelle vähän kuin harrastus (nämä sanat painoin huolella mieleeni  niitä todella käytettiin, ja minun teki mieli nousta seisomaan ja huutaa, että mitä helvettiä tämä hahmo tekee tässä näytelmässä!?). Se, mitä näytelmässä nimitetään numeropakkomielteeksi, on oikeastaan lähinnä jonkinlainen savant-kyky: Vincent laskee jatkuvasti ja kykenee sillä saralla käsittämättömiin suorituksiin: hän laskee hetkessä, kuinka monta minuuttia hänen parikymmenvuotinen avioliittonsa on kestänyt ja niin edelleen. Vincent on tullut terapiaan vain siksi, että vaimo uhkailee erolla, mikäli Vincent ei lopeta laskemista. Vincentin ongelma ei ole pakko-oireisuus, jos hänen keskeisin ongelmansa on se, etteivät muut ymmärrä tätä hänen mukavaa ”laskemisharrastustaan”. Vincent ei laske tukahduttaakseen jonkin ajatuksen aiheuttamaa ahdistusta tai yrittääkseen jotenkin saavuttaa oikeanlaisen tunteen. Hän vain laskee.

Näytelmän jälkeen kuulin erään porukan keskustelevan:

”Minkä sä ottaisit noista pakko-oireista, jos olisi pakko ottaa joku?”

”Sen laskemisjutun!”

”Joo, niin mäkin.”

Ihan ymmärrettävää. Kyllä minäkin vaihtaisin pakko-oireen savant-kykyyn koska vain.

Parempi esimerkki numeroihin liittyvistä pakko-oireista olisi vaikka se, että ihmisen on jatkuvasti laskettava päässään, jotta ei tapahtuisi mitään pahaa. Tai se, että ihminen voi katsoa vain parillisia tv-kanavia. Se, että aina, kun ihminen näkee tai kuulee jonkin ”pahan” numeron, hänen on sanottava päässään ”hyvä” numero.

Myös toinen pakko-oireinen, Bob, luonnehtii oireitaan seuraavasti: ”Pakko-oireeni on se, että en voi astua viivoille, ja mieltymys symmetriaan.” Mieltymys? Eivätkö sanat ”harrastus”, ”tykätä” ja ”mieltymys” pysäyttäneet ketään tuotantotiimin jäsenistä miettimään, että meneeköhän tämä nyt ihan näin. Pysäyttävätkö ne ketään katsojista? Pakko-oireilla ei ole mitään tekemistä mieltymysten kanssa, eivätkä kompulsiot ole mikään harrastus. Juuri tässä näytelmä lyö kaikkia pakko-oireista kärsiviä märällä rätillä naamaan. Sanoilla on valtaa. Pakko-oireen sanominen mieltymykseksi on vastuutonta, loukkaavaa, ymmärtämätöntä ja lyhytnäköistä.

Minä olen erittäin olemassa, vaikka katsoisitte ohitseni vaikka näytelmä katsoo ohitseni kohdeyleisöön, johon en kuulu, ja vaikka se yleisö katsoo takaisin näkemättä minua yhtään sen enempää. Olisin voinut tuntea olevani jokseenkin keskiössä, mutta sen sijaan tunsin olevani vielä syvemmällä marginaalissa kuin tavallisesti. En ikimaailmassa suosittelisi Toc Tocia pakko-oireiselle. En suosittelisi Toc Tocia oikeastaan yhtään kenellekään, koska se johtaa ihmisiä harhaan ja antaa koko sairaudesta ja myös paranemisesta väärän kuvan. Ongelma on se, että Toc Toc on näennäisen kaunis ja sympaattinen kertomus (uskon, että se yrittää ihan vilpittömästi olla juuri sitä): se vaikuttaa päällisin puolin lämminhenkiseltä, eikä sen ongelmallisuutta välttämättä tule huomanneeksi, jos pakko-oireet ovat lähtökohtaisesti vieras asia. Mutta elettyäni pakko-oireiden kanssa puolet elämästäni ja kuultuani sinä aikana aika mykistäviä juttuja muiden suusta, huomaan, että pääni täyttää vain yksi ajatus: älkää tehkö tätä meille.

28893831963_d44594549c_o
Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Ehkä kaikkein tökeröin kohtaus koko näytelmässä on se, jossa yksi pakko-oireisista, Maria, saa sairauskohtauksen. Siis tiedättekö ihan sellaisen fyysisen, oikean sairauskohtauksen. Silloin viivoja pelkäävä Bob unohtaa viivapelkonsa tykkänään ja rientää viivaisen lattian poikki hakemaan Marialle vettä, eikä itse edes huomaa koko asiaa. Ja järkyttävintä on se, että näytelmän juju on juuri tämä. Kaikki pakko-oireiset unohtavat hetkeksi pakko-oireensa auttaessaan toisiaan. Se on ihan mielettömän epäuskottavaa ja tökeröä. Totta on, että tuollaisessa tilanteessa OCD:tä sairastava olisi luultavasti äärimmäisen motivoitunut yrittämään pelkojensa uhmaamista, mutta en hetkeäkään usko, että Bob, joka huoneeseen tultuaan ei pystynyt kävelemään huoneen poikki ja kiipesi tuolilleen kirjahyllyjä pitkin, yhtäkkiä vain unohtaisi viivat. Tosielämän Bob olisi kenties hammasta purren pystynyt juuri ja juuri astumaan viivoille  tai sitten ei. Ei pakko-oireinen unohda olla pakko-oireinen, kun tulee joku ns. oikea hätä. On todella, todella vahingollista antaa ymmärtää, että niin tapahtuisi. Silloin rivien välissä lukee kissankokoisin kirjaimin, että pakko-oireisuus helpottuu, kun nostaa katseen omasta navasta ja keskittyy auttamaan muita. Ikään kuin epäitsekäs toiminta olisi jonkinlainen huipputehokas OCD-lääke. OCD:tä sairastavat eivät lähtökohtaisesti ole mitään oman navan tuijottelijoita. Usein pakko-oireiset ovat liiankin epäitsekkäitä, sillä monet meistä tuntevat olevansa vastuussa kaikkien hyvinvoinnista koko ajan. Silloin tingitään omasta hyvinvoinnista.

Te ette edes halua tietää millainen kaaos syntyi, kun itse yritin joskus paeta pakko-oireitani ratkomalla toisen ihmisen ongelmia.

Pakko-oireisuus ei ole jotain, mikä pitää ihmiset kiireisinä, kun heillä ei ole mitään oikeita ongelmia. En halua edes ajatella, millaisia itsehoito-ohjeita tuon näytelmän nähneillä on tarjota mahdollisille pakko-oireisille tuttavilleen. Voin kuvitella ne kaikki ”et kato vaan ajattele sitä” ja ”mitä jos aloittaisit vaikka jonkun harrastuksen, niin sulla ei olisi niin paljon ylimääräistä aikaa” -tyyppiset hyvää tarkoittavat neuvot.

Toc Toc keskittyy pitkälti siihen, mikä näkyy ulospäin ja sivuuttaa aika lailla pakko-oireiden toisen puolen, sen, mistä kaikki kumpuaa: ne pakkoajatukset, joita kompulsioilla yritetään torjua. Alkupuolella näytelmän Maria toteaa, että hänellä on ahdistavia ajatuksia, mutta hän ei halua puhua niistä, eikä niihin palata missään kohtaa. Lili mainitsee pelkäävänsä, että hän tai joku hänen läheisistään kuolee, ellei hän toista kaikkea sanomaansa kahta kertaa, mutta siihenkään ei mennä sen tarkemmin. (Palilalia on ehkä hieman erikoinen valinta kompulsioksi, sillä ymmärtääkseni se liittyy useammin johonkin muuhun kuin OCD:hen, mutta en tietenkään lähde sanomaan, ettei se voisi olla kompulsio mikä vain voi olla kompulsio. Toivon vain, että näytelmän nähneet ihmiset tietävät, että palilalian taustalla voi olla jotain ihan muutakin. Palilalia on kompulsio, jos sen taustalla on jokin obsessio, kuten Lilillä on. Palilalia voi kuitenkin liittyä myös esimerkiksi autismiin tai Touretteen, ja silloin kyse on aika erilaisesta asiasta.) Miksi ei paneuduttu siihen, miksi Bob ei voi astua viivoille, miksi hänen on aseteltava asiat symmetrisesti, miksi Marian on tehtävä ristinmerkki aina kun toureetikko Fred kiroilee?

Muutama hyväkin asia parituntiseen näytelmään toki mahtui. Oli hyvä, että mukana oli monta erilaista pakko-oiretta, vaikka ne kaikki olivatkin toki sellaisia, jotka jotenkin näkyvät ulospäin. Käytännössä siis vain jäävuoren huippu, mutta sentään tarkastelimme sitä huippua monesta suunnasta. Hyvää oli myös se, että näytelmässä ei koettu mitään totaalisia ihmeparantumisia. Ja tietenkin se, että hahmot eivät pystyneet noin vain selättämään pakko-oireitaan, vaikka muut kannustivat vieressä. Ja oli näytelmässä pari ihan hauskaakin heittoa, lähinnä koskien sitä, miten pitkään joutuu jonottamaan saadakseen apua ja miten siihen apuunkin joutuu usein pettymään: ”Odotinko mä 13 ja puoli kuukautta päästäkseni pelaamaan Monopolia?” Ne naurattivat, koska niihin fiiliksiin saatoin samaistua.

Voin fyysisesti pahoin lukiessani Toc Tocista kirjoitettuja positiivisia arvosteluja. Rintaani puristaa ja tahtoisin keskustella henkilökohtaisesti kaikkien niiden kirjoittajien kanssa. Tahtoisin pyytää heitä katsomaan minua silmiin ja sanomaan minulle, että tämä näytelmä ei loukkaa ketään (näin todetaan useammassakin arvostelussa). Tahtoisin kysyä näytelmän tekijöiltä, että miksi te teitte tämän ja miksi teitte sen niin kuin teitte. Ette te tehneet tätä pakko-oireisille, ja totta puhuen ette ole väittäneetkään niin, joten pisteet rehellisyydestä. Pohjimmiltaan on kuitenkin äärimmäisen kyseenalaista, että ei-pakko-oireiset tekevät pakko-oireista komedian ei-pakko-oireisille. Teitte sen, no, viihdyttääksenne, ja ehkä siksi, että ne ihmiset, joilla ei ole pakko-oireita, voisivat kokea ymmärtävänsä meitä pakko-oireisia, mutta oikeasti annatte OCD:stä ihan väärän kuvan. Se, mitä näytelmän nähneet ihmiset ymmärtävät, on valovuosien päässä siitä, mitä esimerkiksi minä pakko-oireisena koen. Näytelmä yrittää ilmeisesti olla jonkinlainen yhteisöllisyyden ylistys. Ihan kiva ajatus, mutta loitte yhteisön, johon pakko-oireisen on vaikea kuulua. Kun näytelmä esittää, että kaikkihan me olemme vähän neuroottisia, se tekee näkymättömiksi meidät, jotka olemme ihan oikeasti pakko-oireisia. Siellä katsomossa nauravien, kasuaalisti ”neuroottisten” ihmisten keskellä istuin minä, enkä olisi voinut tuntea itseäni yhtään ulkopuolisemmaksi.

Mitä nämä ajatukset kertovat minusta?

Niin kauan kuin muistan, olen puhunut ja minulle on puhuttu ”OCD-ajatuksista”, kun tarkoitetaan niitä ajatuksia, joiden sisällöstä ahdistun ja joihin jään jumiin. Ja niin kauan kuin muistan, minua on opastettu reagoimaan niihin ajatuksiin toteamalla: ”Tämä en ole minä, tämä on OCD.” Luulen, että me kaikki kuulemme jossain kohtaa tämän tai vastaavanlaisen lauseen – ja kuinka se lohduttaakaan meitä! Kun nimeämme ahdistavat ajatukset OCD-ajatuksiksi, voimme erottaa näiden ajatusten sisällön persoonastamme. Yritämme tehdä eron ”omien ajatustemme” ja ”OCD-ajatusten” välille, mikä on kaikenlaisten ajatusten kaoottisuuden ja epämääräisyyden huomioon ottaen aika kunnianhimoista eikä itse asiassa välttämättä edes kovin hyödyllistä tai tarpeellista.

Tajusin tämän törmättyäni tähän Jon Hershfieldin loistavaan artikkeliin.

Kuinka me itse asiassa voimme samaan aikaan erotella ajatuksiamme tuolla tavalla ja yrittää opettaa itsellemme, että ajatukset ovat vain ajatuksia? Jos ajatukset ovat vain ajatuksia, niin miksi meidän täytyy lokeroida jotkin ajatukset ja rakentaa jonkinlainen fiktiivinen muuri itsemme ja näiden ajatusten välille? Emmekö itse asiassa ”OCD-ajatuksista” puhuessamme tule tahattomasti vahvistaneeksi muutamaa haitallista uskomusta:

  1. On ajatuksia, joita meillä ei pitäisi olla.
  2. Vain OCD:tä sairastavilla on tällaisia ajatuksia.
  3. Ihmisen ajatukset kuvaavat ja määrittelevät hänen persoonaansa.

Näiden sijaan ehdottaisin tällaisia periaatteita:

  1. Meillä saa olla kaikenlaisia ajatuksia.
  2. Kaikilla ihmisillä on kaikenlaisia ajatuksia.
  3. Ihmisen ajatukset eivät kuvaa tai määritä hänen persoonaansa.

Joudumme hirveän hankalaan tilanteeseen, jos ahdistuneina pohdimme, mitkä ajatukset ovat ”omia ajatuksiamme” ja mitkä ”OCD-ajatuksia”. (Ikään kuin olisi tällaiset kaksi kategoriaa, joihin kaikki päässämme vellovat ajatukset voitaisiin sijoittaa. En tiedä, onko terveillä ihmisillä tämän ajattelumallin mukaan sitten vain ”omia ajatuksia”.) Omassakin päässäni pyörähtää helposti käyntiin tällainen kela: Onko tämä pakkoajatus? Miten voin olla varma, että tämä on OCD:tä eikä merkki siitä, että olen oikeasti paha ihminen? Mitä jos olen erehtynyt tai vain uskottelen itselleni, että tämä on OCD-ajatus, jotta en joutuisi kohtaamaan sitä tosiasiaa, että olen paha ihminen? Ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Emmekö säästäisi itsemme tältä, jos lähtisimme siitä, että millään ajatuksilla ei lähtökohtaisesti ole ihan hirveästi merkitystä? Mehän ylläpidämme OCD:n mustavalkoista maailmankuvaa, jos yritämme keinolla millä hyvänsä erottaa ”pahat ajatuksemme” persoonastamme. Kaikilla on pahoja ajatuksia, ja saa ollakin. Pahat ajatukset eivät tee ihmisestä pahaa eivätkä hyvät hyvää. Tekomme ovat olennaisempia ja oikeastaan kaikkein olennaisimpia ovat aikomuksemme ja tarkoitusperämme, sillä hyviksi tarkoitetut teotkin voivat syystä tai toisesta epäonnistua. Ajatuksista taas ei voida päätellä mitään, koska kuten olemme joutuneet huomaamaan, ajatuksia ei voi kontrolloida.

Toisekseen: riippumatta siitä, mitä mittaria käytämme, kukaan meistä ei ole kokonaan paha tai kokonaan hyvä. Ei niin kuulukaan olla. Se olisi keinotekoista ja aika pelottavaa.

Meidän ei tarvitse jaotella ajatuksiamme sellaisiin, jotka ovat jotenkin synkassa persoonamme kanssa, ja sellaisiin, jotka eivät ole. Ymmärrän hyvin, jos joku haluaa näin tehdä, ja tiedän, että monet ammattilaisetkin kannustavat tähän (esimerkiksi Jeffrey Schwartzin tunnettu Four steps -menetelmä alkaa juuri siitä, että ”tämä en ole minä, tämä on OCD”). Monilla tämä lähestymistapa ymmärtääkseni toimiikin, ja hyvä niin.

Haluan kuitenkin tuoda esille Hershfieldin näkökulman juuri siksi, että ”tämä en ole minä, tämä on OCD” ei ole vienyt minua yhtään minnekään – oikeastaan päinvastoin. Se on tuntunut huojentavalta samalla tavalla kuin kompulsiivinen toiminta. Luulen, että se on ihan oikeasti ollut minulle jokseenkin kompulsiivista: olen ajatuksia lokeroimalla yrittänyt vakuuttaa itseni siitä, että en ole paha ihminen. Olen laittanut pahat ajatukset omaan OCD-lokeroonsa ja yrittänyt siten vakuuttaa itseni siitä, että ne eivät varmasti kuvasta persoonaani. Tämä en ole minä, tämä on OCD. Kyseisestä fraasista tulee suhteellisen helposti kompulsiivinen hokema. Jos tämän osaa välttää, niin sitten kyseinen käsitteistys voi olla kenties ihan toimiva. Mutta ainakin minä voisin käytännössä yhtä hyvin hokea ”minä en ole paha ihminen, minä en ole paha ihminen, nämä eivät ole minun ajatuksiani, tämä on OCD, nämä eivät ole minun ajatuksiani, minä en ole paha ihminen, nämä eivät ole minun ajatuksiani…”.

Ajatukset voivat olla ”meidän ajatuksiamme” – siis ihan kaikki maailman ajatukset. Ajatuksemme eivät suoraan kerro persoonastamme. Jotkut ajatukset toki sopivat minäkuvaamme paremmin kuin toiset. Se nyt vaan on sellaista, ja se pätee kaikkiin ihmisiin, vaikka he eivät koskaan pysähtyisi miettimään asiaa. On hirveän raskasta pohtia loputtomasti, mitkä ajatuksemme ovat sellaisia, jotka jollakin tavalla ”omistamme” ja mitkä taas sellaisia, jotka eivät ole meidän. Hershfield kiteyttää tämän omistamisasian artikkelissaan todella hyvin:

”If your first response to any thought is to disown it (i.e. ’that’s not my thought’), then you are starting off be framing your thought as a threat and this is what kicks off the obsessive-compulsive loop. There is nothing to disown. It’s just what you happened to notice going on in the mind. If you want thoughts to stop being intrusive, you have to stop treating them like they are intruders. If you want them to come and go with ease, you have to allow them free passage.”

Kaikki minun ajatukseni ovat teknisesti ottaen ”minun ajatuksiani”, koska minä ajattelin ne. Koska minulla on OCD, jotkut näistä minun ajatuksistani saavat minut potentiaalisesti tolaltani, tuntuvat vaarallisilta ja jäävät jumiin. Reaktioni on silloin obsessiivis-kompulsiivinen, mutta ajatukset reaktioni taustalla ovat edelleen vain ajatuksia. Minä prosessoin ajatuksiani obsessiivis-kompulsiivisesti. Minulla ei siis ole ”OCD-ajatuksia”, vaan minulla on ajatuksia, joista osaan jään jumiin ”OCD-tavalla”. Puhumalla ”OCD-ajatuksista” me tulemme kenties tahattomasti ylläpitäneiksi käsitystä niiden erityisestä luonteesta ”tavallisiin” ajatuksiin verrattuna. Tämä lisää näiden ajatusten pelottavuutta ja tunnetta siitä, että meillä ei olisi tällaisia ajatuksia, jos olisimme terveitä. Kyllä olisi. Todellakin olisi. Älkäämme kuvitelko muuta. Olemme enemmän tai vähemmän ansassa niin kauan kuin kuvittelemme muuta.

Tietysti se, että jotkut ahdistavat ajatukset saavat sellaisia ”erityispiirteitä”, että ne alkavat toistua ja muuttuvat kaavamaisiksi, antaa ehkä jonkinlaisen syyn nimittää näitä ajatuksia ”OCD-ajatuksiksi” (tästä Hershfield ei puhu, vaan tämä on omaa spekulaatiotani) – mutta silloinkin OCD:tä on se toistuvuus ja kaavamaisuus, ei niinkään ajatusten sisältö. Ajatukset eivät muuttuisi toistuviksi ja kaavamaisiksi, ellemme pelkäisi niitä – ja tietenkin me pelkäämme, jos pidämme niitä ”tunkeilijoina”.

Minulle tämä lähestymistapa toimii. En tiedä, osasinko selittää tätä niin hyvin kuin toivoisin, koska tämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan jotenkin mutkikkaan tuntuista. Aivotoiminnasta puhuminen lienee väkisinkin maallikolle vähän hankalaa. Ja toisaalta kuitenkin pelkään taas kerran, että saan tämän kuulostamaan jotenkin siltä, että paraneminen on helppoa ja yksinkertaista, kun tekee vain asian x tai lopettaa asian y. (Ikävä ajatus, josta ehkä vähän obsessoin.) Ei se ole. Minusta tuntuu, että koko OCD:ssä on tavallaan kyse siitä, että yksinkertaiset asiat ovat monimutkaisessa solmussa.

Olen joka tapauksessa alkanut lopultakin ihan todella sisäistää, että voin ajatella mitä vain. Ihan mitä vain, milloin vain. Ajatteleminen on itse asiassa ihan todella siistiä, kun pääsee irti siitä uskomuksesta, että joitakin asioita ei pitäisi edes ajatella tai että asioiden ajatteleminen kertoisi jotain siitä miten asiat ovat. Olen ollut suorastaan innoissani ajatusten merkityksettömyydestä. Siitä, miten ne tulevat ja menevät mahtamatta persoonalleni mitään. Päässäni ei olekaan mitään sinne kuulumatonta – sen sijaan siellä on mekanismeja, jotka eivät toimi niin kuin niiden pitäisi. Kaikki mitä sen rikkinäisyyden takana on saa kumminkin kaikin mokomin olla siellä. Minun pitää vain jatkaa hälytysjärjestelmäni korjailua ja uskoa, että olen kaikessa epätäydellisyydessäni ihan tarpeeksi hyvä ihminen.

Lähteinä käytin:

https://ocdtalk.wordpress.com/2015/11/08/ocd-thoughts-or-just-thoughts/

https://ocdtalk.wordpress.com/2017/01/29/ocd-and-thinking-about-thoughts/

https://www.intrusivethoughts.org/oh-controversy-thats-not-thats-ocd/

Entä jos en paranekaan?

Varmaan jokainen meistä pidempään sairastaneista on pohtinut tätä. OCD on yleensä krooninen sairaus, joten suurin osa meistä joutuu valitettavasti painimaan pakko-oireiden kanssa enemmän tai vähemmän koko elämänsä. Moni oppii ajan kanssa hallitsemaan oireitaan ja hyvät kaudet voivat olla todella pitkiäkin, mutta vain pieni osa paranee niin täysin, etteivät pakko-oireet enää ikinä vaivaisi ollenkaan. Voi niinkin tapahtua, en minä sitä. Mutta suurin osa meistä joutuu hyväksymään, että OCD-oireet tuskin koskaan kokonaan loppuvat. Kun siis puhun blogissani paranemisesta, tarkoitan useimmiten sitä, että vointi paranee, oireiden hallinta paranee, että tullaan jossain määrin terveemmiksi – en siis sitä, että parannuttaisiin niin kuin flunssasta parannutaan.

Sillä OCD:stä paraneminen ei ikävä kyllä todellakaan ole

  1. helppoa
  2. kiinni omasta halusta
  3. asia, joka automaattisesti seuraa siitä, kun vaan menee lääkäriin.

Paraneminen on vaikeaa. Kyse ei ole pelkästään motivaatiosta ja omasta yrittämisestä. Tarvitaan myös onnea. Paljonkin. On tuurista kiinni, kuinka paha OCD omalle kohdalle osuu. Tuurista kiinni, saako apua. Tuurista kiinni, kuinka paljon se lopulta auttaa. Olen tähän asti kirjoittanut aika monessa yhteydessä avun hakemisen tärkeydestä (koska itse lykkäsin sitä häpeän takia aivan liian pitkään), mutta en ole vielä puhunut kauheasti siitä, miten vaikeaa avun saaminen usein on, vaikka sitä kuinka hakisi.

Yleislääkärit eivät voi tehdä kauheasti muuta kuin määrätä kenties lääkkeitä ja ohjata eteenpäin psykiatrian poliklinikalle, mikäli tunnistavat, että kyse on pakko-oireista ja pitävät oireita kyllin vakavina. Ja siinä sitä sitten jonotellaan. Kolmen kuukauden hoitosuhteen jälkeen voidaan alkaa etsiä psykoterapeuttia. Ja siinä sitä sitten etsitään. Voin sanoa, että kognitiivista käyttäytymisterapiaa tarjoavaa terapeuttia ei ihan tuosta noin vain löydäkään, puhumattakaan siitä, että löytäisi jonkun nimenomaan OCD:hen erikoistuneen terapeutin.

Minä en muuten ole vieläkään käynyt terapiassa. Nuorempana en yksinkertaisesti pystynyt etsimään itselleni terapeuttia. Miten voi tietää, kuka olisi paras? Ja miten lähestytään terapeutteja, kun käteen lyödään pitkä lista terapeuttien nimistä, numeroista ja sähköpostiosoitteista? Mitä silloin tehdään? Aletaan soitella järjestyksessä ihmisiä läpi? Mitä tarkalleen ottaen kuuluu sanoa? Ja kuinka voi olla varma, että on löytänyt parhaan mahdollisen terapeutin? Ei mitenkään, totesin. En pysty tähän. OCD on juuri niin hemmetin tällaista. Kuinka voit tietää? Kuinka voit olla varma, että juuri tämä terapeutti on sopiva? Kuinka kuinka kuinka? Et mitenkään, et mitenkään, et mitenkään. Mistä tietää tuntuuko se oikealta? Miltä oikea tuntuu? Miltä minusta tuntuu?

Sosiaalisten tilanteiden pelon takia ajatus terapeuttien lähestymisestä tuntui muutenkin mahdottomalta. Niinpä en etsinyt terapeuttia. En yksinkertaisesti osannut, en kyennyt. Minun on ihan hirveän vaikea toimia tilanteissa, joissa ei ole aivan selvää, miten tulee toimia. ”Etsi terapeutti” on kaltaiselleni lähtökohtaisesti aivan liian ympäripyöreä ohje, sellainen, jonka äärellä lamaannun. Ja joskus joitakin vuosia myöhemmin, kun asia oli taas esillä, olinkin kuulemma liian sairas terapiaan. Tällaista se tahtoo olla. Jos haluaa hoitoa, pitää olla tarpeeksi sairas, mutta ei liian sairas. Pitää olla sopivasti sairas. Oikealla tavalla sairas. Motivoitunut, reipas, aloitekykyinen sairas.

Ja sitten kun lopulta päätin etsiä terapeutin, sain huomata, että ”parhaan mahdollisen terapeutin” löytäminen onkin melkoista toiveajattelua. Se on jo hirveän hyvää tuuria, jos ylipäätään löytää terapeutin, jolla on vapaita aikoja. Voi kuinka monta ”Hei, kiitos kun otit yhteyttä. Valitettavasti minulla ei ole juuri nyt tilaa uusille asiakkaille. Hyvää kevättä ja onnea terapeutin etsintään!” -tyyppistä viestiä olenkaan viime kuukausina saanut.

OCD:n hoidossa ylivoimaisesti kaikkein tehokkainta on kognitiivinen käyttäytymisterapia. Esimerkiksi psykoanalyyttisestä terapiasta taas saattaa olla pahimmillaan jopa haittaa. Vaihtoehdot kapenevat siis entisestään, kun terapian on lähtökohtaisesti oltava juuri kognitiivista käyttäytymisterapiaa (en sano, etteikö joku pakko-oireinen voisi jostain muustakin terapiasta hyötyä, mutta tutkimusten mukaan kognitiivinen käyttäytymisterapia nyt vaan on tässä se ylivoimaisesti paras vaihtoehto).

Ja sitten kun terapeutti löytyy, on taas odoteltava. Odotellaan, että saadaan psykiatrilta B-lausunto. Odotellaan, että Kela käsittelee asian ja ilmoittaa, myönnetäänkö terapiaan Kelan tukea.

Muutama ajatus, joita haluan alleviivata ihan yhtä paljon kuin avun hakemisen tärkeyttä:

  1. Sinä olet tärkeä ja arvokas, vaikka et pystyisi ikinä edes yrittämään terapiaan hakeutumista.
  2. Sinä olet tärkeä ja arvokas, vaikka et yrityksistä huolimatta pääsisi terapiaan.
  3. Sinä olet tärkeä ja arvokas, vaikka olisit terapian jälkeenkin sairas.

Muuan psykiatri sanoi minulle kerran, että jokainen ihminen on jokaisella hetkellä siinä parhaassa henkisessä tilassa, jossa hänen on mahdollista olla. Jos hän pystyisi olemaan paremmassa kunnossa, hän olisi sitä jo. Ymmärtäisivätpä kaikki sen. Paraneminen ei ole omasta halusta kiinni. Tietenkin motivoituneisuudesta on hyötyä, mutta se ei takaa yhtään mitään. Kaikkihan me haluaisimme parantua, mutta joskus kaikki maailman motivaatiokaan ei auta. Joidenkin OCD on yksinkertaisesti niin paha, että mitkään lääkkeet ja terapiamuodot eivät auta. Emme saa sivuuttaa heitä.

Ihmisten ei pitäisi joutua tuntemaan syyllisyyttä siitä, jos paraneminen kestääkin odotettua kauemmin. Eikä siitä, jos he eivät parane ollenkaan. Eikä siitä, jos hyvän kauden jälkeen tuleekin taas huono kausi. Kun saattoi jo luulla parantuneensa, mutta ei sitten ollutkaan parantunut.

OCD:stä kärsiville käy helposti niin, että OCD:tä ei tunnisteta ja pakko-oireista kärsivää hoidetaankin esimerkiksi masennuspotilaana. Silloin saatu hoito voi olla pahimmillaan vahingollista. Tehy-lehti on kirjoittanut pakko-oireisen häiriön hoitoon liittyvistä ongelmista vuonna 2015:

”Pakko-oireisesta häiriöstä eli OCD:sta (Obsessive-Compulsive Disorder) kärsivät ovat psykiatrisessa hoitojärjestelmässä väliinputoajia. Heillä ei ole omaa hoitoketjua eikä paikkoja, joissa saisivat helposti ongelmiinsa apua.

Näin arvioi psykiatrian dosentti ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylilääkäri Sami Leppämäki.
– OCD-potilasta hoidetaan usein niiden oireiden perusteella, jotka näyttäytyvät päällimmäisenä ja joihin on valmiit hoitomallit. Taustalla olevaa OCD:ta ei aina tunnisteta, vaikka juuri pakko-oireet ovat potilaan merkittävin ongelma.

– –

– Altistushoidosta on saatu hyviä tuloksia. Sen saatavuuden toivoisin lisääntyvän etenkin julkisella puolella. Lääkehoitona käytetään serotoniinin takaisinoton estäjiä eli samoja lääkkeitä kuin masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön hoidossa.
– Puolet potilaista ei hyödy lääkehoidosta riittävästi tai välttämättä ollenkaan. Tämän vuoksi terapiaa pitäisi olla huomattavasti enemmän tarjolla.

Leppämäen mukaan 10–40 vuoden mittaisissa seurannoissa potilaista 20–40 prosenttia toipuu täysin tai lähes täysin. Suurimmalla osalla on edelleen elämää haittaavia oireita.”

Meillä todellakin pitäisi olla paikkoja, joista saisimme helposti apua, sillä pakko-oireisten kynnys hakea apua on yleensä todella, todella korkea. Matka kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan on pitkä – eikä sekään aina tee ihmeitä, kuten lainauksesta käy ilmi. Harva on terapian jälkeen kuin uudestisyntynyt, vaikka elämänlaatu olisikin merkittävästi parantunut. Vuosien kamppailu OCD:n kanssa väsyttää ja altistukseen perustuva terapia vie todella paljon voimia.

Minä olen ollut onnekas, kun olen onnistunut pääsemään avun piiriin. Onnekas, kun OCD:ni on nykyään vähemmän invalidisoiva kuin vaikka 10 vuotta sitten. Onnekas, kun vointini ylipäätään muuttuu hiljalleen paremmaksi eikä huonommaksi. Onnekas, kun olen saanut vuosien mittaan keskusteluapua, vaikka en olekaan päässyt vielä terapiaan. Aivan valtavan onnekas, kun minulla on hyvä tukiverkko. Vielä pykälän verran onnekkaampi olen, jos onnistun lopultakin löytämään itselleni terapeutin.

Minun on joka tapauksessa helppo kirjoittaa valoisia juttuja siitä, kuinka asiat voivat muuttua paremmiksi, koska minun tapauksessani niin on käynyt. Mutta huomionarvoista on se, että silloin kun voin kaikkein huonoimmin, en olisi pystynyt kirjoittamaan yhtään mitään. Pystyn nyt kirjoittamaan kokemuksistani, koska olen niin onnekas, että en ole enää siellä. Helppohan minun on tältä pohjalta uskoa parempaan huomiseen. Jokaista tällaista optimistista bloggaajaa kohden on kuitenkin valtava joukko ihmisiä, jotka voivat aivan helvetin huonosti. Heitä meidän pitäisi ajatella. Kertokaa minulle heti, jos alkaa vaikuttaa siltä, etten enää muista, millaista on olla pohjalla. Kertokaa minulle heti, jos tekstini muuttuu inspiraatiopornoksi.

Sinänsä tarinastani ei edes olisi inspiraatiopornoksi. Minä en voi uskoa järkkymättömästi siihen, ettenkö joskus voisi romahtaa takaisin sinne missä pahimpina aikoina olin. Tai vieläkin syvemmälle. Niin voi käydä. Voin vaikuttaa asiaan rajallisesti. Jonkin verran toki (esimerkiksi etsimällä sitä terapeuttia edelleen), mutta en voi tahdonvoimalla estää sitä tapahtumasta, jos se on tapahtuakseen esimerkiksi jonkin kriisin tai voimakkaan stressin myötä, kuten OCD:stä jo melko hyvin toipuneille saattaa hyvinkin käydä. Toivoisin, etten silloin tuntisi epäonnistuneeni ja ettei kukaan silloin kysyisi minulta: ”Mitä tapahtui, sullahan meni jo niin hyvin?”

Kuinka käy niiden, jotka ovat vähemmän onnekkaita kuin minä? Niiden, jotka eivät saa oikeaa diagnoosia tai kunnollista hoitoa? Niiden, jotka ovat juuri nyt jonkin aivan mielettömän pitkän jonon perällä päästäkseen kiinni johonkin, joka ehkä auttaa tai sitten ei? Niiden, joiden OCD on niin sitkeä, että terapiakaan ei auta? Niiden, jotka eivät edes tiedä, että heillä on OCD? Niiden, jotka eivät koskaan saakaan tietää sitä? Kuka kertoisi heidän tarinansa? Ja ennen kaikkea: mitä heidän hyväkseen voitaisiin tehdä? Vähintä olisi, että terveet eivät jatkuvasti tarjoilisi meille (ja toisilleen) sitä mielikuvaa, että mielenterveysongelmista paraneminen on kiinni ihan vaan omasta halusta ja siitä, että viitsii yrittää eikä jää kotiin makaamaan.

OCD saa monet sairastavat tuntemaan jatkuvasti valtavaa syyllisyyttä pakkoajatustensa sisällöstä. On kohtuutonta, jos sen päälle joutuu tuntemaan syyllisyyttä siitä, että ei parane.

Ajatuksia huonojen hetkien varalle

”Absoluuttinen varmuus on toteutuessaankin hyvin kapea tila. Se on mitä pikkuruisin lokero, jonka sisällä olemme turvassa vain niin kauan kuin emme liikahda tuumaakaan mihinkään suuntaan. Minä en halua enää yrittää elää sellaisessa lokerossa.”

Sisältövaroitus: paljon hyvin kaunistelematonta puhetta pelkojen toteutumisen mahdollisuudesta

Kirjoitin sellaisista hyvin tärkeistä asioista, jotka ainakin itse unohdan aina silloin, kun jokin mittasuhteiltaan vääristynyt huoli nostaa päätään. Toivottavasti tästä on apua muillekin.

Sinä et ole ajatustesi sisällöntuottaja

Tällä on yksi äärimmäisen olennainen seuraus: sinä et ole vastuussa ajatustesi sisällöstä sen enempää kuin olet vastuussa esimerkiksi unissasi tapahtuvista asioista. Sinä et päätä mitä päässäsi liikkuu, vaikka kyseessä kuinka olisikin sinun pääsi. Ajatuksia ei kuulu saada ”järjestykseen” eikä muokata sellaisiksi kuin niiden ”kuuluisi” olla. Ajatusten kuuluu olla juuri sellaisia kuin ne sattuvat olemaan. Ei ole mitään ns. oikeaa tapaa ajatella eikä myöskään ”kiellettyjä ajatuksia”.

Jos huomaat miettiväsi paniikissa miksi ajattelet asioita joita ajattelet, niin vastaus kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan: et miksikään. Sinulla on aivot. Ne raksuttavat, koska niin aivot tekevät. Ne kysyvät ”mitä jos?”, koska niin aivot tekevät. Ne kysyvät ”mitä jos?” tuhat kertaa päivässä, koska niin pakko-oireisen aivot tekevät sille päälle sattuessaan.

Ajatukset ovat pohjimmiltaan vain sähköä ja kemiaa. Vasta tulkintamme niistä luo niille merkityksen – ja me, joilla on OCD, annamme ajatuksillemme varsin erilaisia merkityksiä kuin ne, joilla ei ole OCD:tä. Ajatuksemme eivät siis itsessään ole hyviä tai pahoja: ongelma on se, että me annamme niille tällaisia merkityksiä (”tämä ajatus on paha ja se, että ajattelen tätä  asiaa, tarkoittaa, että olen paha ihminen”) ja se, millaisia käyttäytymismalleja olemme omaksuneet lievittääksemme tulkintamme aiheuttamaa ahdistusta (”taistelemalla tätä ajatusta vastaan voin osoittaa, että en ole paha ihminen”). Tämän tiedostaminen on auttanut minua valtavasti.

Ongelma on tietenkin se, että näiden ajatusten tullessa emme ole sellaisessa tilassa, jossa tuntuisi olevan aikaa pysähtyä miettimään uudelleen omia tulkintoja – me olemme paniikissa ja tunnemme, että meidän on toimittava heti. Mutta myös tulkinnan ja toiminnan välissä on pieni tila, jossa voimme suunnata katseemme takaisin tulkintaamme ja yrittää kyseenalaistaa sen. Se on vaikeaa, kun on hirveän ahdistunut, mutta sitä kannattaa kumminkin yrittää.

Sähköä ja kemiaa, minä ajattelen silloin. Sähköä ja kemiaa.

Pakkoajatustesi sisältö ei kerro mitään sinusta tai todellisuudesta

Se, että sinulla on pakkoajatuksia, voi johtua monestakin syystä. Pakkoajatusten syntyyn vaikuttavat monet tekijät. Niistä yksikään ei kuitenkaan ole se, että sielusi olisi oikeasti läpimätä. Pakkoajatukset eivät ole heijastuksia syvimmistä tunnoistasi.

Kaikelle ei ole syytä. Älä järkeile. Älä etsi tolkkua ja logiikkaa ja selitystä. Älä tavoittele varmuutta. Varmuuden jahtaaminen on jotain, mihin kohtalaisella varmuudella jää jumiin, mutta siihen se varmuus sitten jääkin.

Se, että pelkäät äitisi joutuvan onnettomuuteen, jos et nyt napsauta sormia viittä kertaa molemmilla käsillä, ei vaikuta mitenkään äitisi onnettomuusalttiuteen. Mutta koska vastuuntuntosi on ylikierroksilla, teet sen kenties kuitenkin. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Asian ajatteleminen ei kuitenkaan tarkoita, että asia tulee tapahtumaan. Asian ajatteleminen ei tarkoita, että sinun tulee tehdä asialle jotain. Kaikki mahdollinen ja mahdoton ei ole sinun vastuullasi. Kompulsion tekemättä jättäminen ei myöskään tarkoita, että hyväksyisit pakkoajatuksen kuvaamat seuraukset. Sormien napsauttamatta jättäminen ei tarkoita, että sinua ei kiinnosta mitä äidillesi käy. Tämä oli pitkään todella keskeinen syy, miksi jatkoin kompulsioita, vaikka tiesin, ettei niissä ollut järkeä. Niiden tekemisellä oli suuri symbolinen merkitys. Joskin OCD lähestyy asioita negatiivisen kautta, joten minä ajattelin tietenkin ensisijaisesti niiden tekemättä jättämisen symbolista merkitystä. En koskaan ajatellut, että olen hyvä ihminen, kun suoritan huolellisesti kompulsioni. Ajattelin, että silloin olen juuri ja juuri kelvollinen ihminen.

Tällaista OCD tekee ihmisille. Tuhannet täysin kunnolliset, hyväsydämiset ihmiset kulkevat joka päivä keskuudessamme vakuuttuneina siitä, että ovat niin pahoja, että heidät pitäisi eristää muista ihmisistä, etteivät he aiheuttaisi mitään pahaa kellekään. Minäkin olen ollut yksi heistä.

Tiesittekö muuten, että todella monet täysin kunnolliset ja vaarattomat ihmiset ajattelevat toisinaan esimerkiksi väkivaltaisia ajatuksia ihan tahallaankin? Jos ihminen on esimerkiksi oikein vihainen jollekulle, hän voi mielessään lyödä tätä nyrkillä naamaan. Ja arvatkaa mitä: sekin on ihan okei. Sekään ei tarkoita mitään. Siihenkään ei liity lisääntynyttä väkivallan uhkaa. Ajatukset ovat vain ajatuksia.

Ja ei, emme tietenkään voi olla OCD:n standardeilla 100-prosenttisen varmoja siitä, että emme koskaan tekisi tahallamme tai vahingossa mitään pahaa kellekään. Minun on aivan turha lähteä perustelemaan, miksi en usko kenenkään tästä huolestuneen oikeasti koskaan satuttavan ketään, koska se olisi kompulsioihinne osallistumista ja koska mitkään maailman perustelut eivät auttaisi pitkällä tähtäimellä mitään. Meidän on vain elettävä sen tosiasian kanssa, että aina on teoriassa olemassa se häviävän pieni mahdollisuus, että oikeasti tekisimme jotakin kauheaa. Se sama mahdollisuus koskee kaikkia maailman ihmisiä, ei pelkästään niitä, jotka siitä murehtivat. OCD vie painoarvon kaikilta todennäköisyyksiltä, mutta voimme itse yrittää aktiivisesti antaa todennäköisyyksille painoarvoa: meidän on pakko opetella nojaamaan todennäköisyyksiin, koska niiden varassa kaikki pitkälti pyörii. Mitä lähemmäs ”varmuutta” pääsemme, sitä korkeammalle OCD nostaa rimaa. Emme voi koskaan voittaa, joten ainoa ratkaisu on luopua taistelusta.

Sinä ansaitset kaiken hyvän minkä saat

Minusta on tuntunut pahimpina aikoina siltä, että olen niin paha ihminen, että en edes ansaitsisi voida hyvin ja olla onnellinen. Kun läheiseni ovat tukeneet minua, minusta on tuntunut, etten ansaitse heidän tukeaan tai rakkauttaan, sillä jos he vain tietäisivät, miten paha oikeasti olet, he eivät haluaisi enää olla lähelläsi, terveisin OCD. Jälkeenpäin näen selkeämmin: olen ollut todella sairas ja ne, jotka minua rakastavat, ovat olleet tukenani. Siinä se. Joka ikistä hyvää asiaa ei myöskään tarvitse erikseen ansaita.

Vastustan myös jyrkästi ajatusta siitä, että ihmisen pitäisi oppia rakastamaan itseään ennen kuin muut voivat rakastaa häntä. Paskat pitää. On tietenkin tärkeää parhaansa mukaan opetella tulemaan toimeen itsensä kanssa ja mielellään toki myös rakastamaan itseään, mutta se voi olla pitkä prosessi eikä itseään voi väkisin alkaa rakastaa. Myrkylliset mietelauseet voi siis jättää omaan arvoonsa: sinä ansaitset kaiken rakkauden minkä saat, vaikka vihaisit juuri nyt itseäsi enemmän kuin mitään.

Kuvittele itsesi selviämässä pahimmasta

Säästin suosikkini viimeiseksi.

Kun pakkoajatus iskee, haluamme tietenkin vakuuttaa itsemme siitä, että mitään pahaa ei tapahdu. Haluamme olla varmoja, että kaikki on hyvin ja että kaikki tulee jatkossakin olemaan hyvin. Se on sikäli ongelmallinen päämäärä, että meidät on viskattu maailmaan, jossa ihan oikeasti tapahtuu pahoja asioita. Kaikenlaista tapahtuu. Kaikille. Kaikkialla. Koko ajan. Se näyttäisi olevan vähän niin kuin osa tätä olemassaolon kokonaisuutta.

Me emme voi kontrolloida kaikkea. Me emme voi järjestää niin, ettei mitään pahaa koskaan tapahtuisi. Meidän on yksinkertaisesti pakko oppia hyväksymään se, ettei mikään määrä ritualisointia auta meitä selviämään elämästä ilman naarmun naarmua. Ja vaikka auttaisi, niin olisiko se todella kaiken vaivannäön arvoista?

Jutun juju on se, että kaikesta voi ihan oikeasti selvitä tavalla tai toisella. Älä kuvittele maailmaa, jossa mitään pahaa ei tapahdu, vaikka et suojelisi itseäsi ja kaikkia muita rituaaleilla. Kuvittele pelkosi käymässä toteen. Kuvittele sitten itsesi selviämässä siitä, mihin pelkojesi toteutuminen johtaa. Maailma ei lopu oikein mihinkään, vaikka luultavasti (jos olet taipuvainen ajattelemaan kuten minä) koet, että on valtava määrä potentiaalisia katastrofeja, jotka toteutuessaan syöksevät sinut pohjattomaan kuiluun, josta et enää koskaan pääse pois.

OCD uhkailee tietysti erityisen mielellään kuolemalla, koska se on jotain, mistä ei sillä tavalla voi selvitä. Jos huomaan pelkääväni sitä, muistutan itseäni siitä, että jos maailma oikeasti toimisi niin kuin se OCD:n mukaan toimii, me olisimme kaikki jo kuolleita. Todellisuudessa olemme kuitenkin kaikesta kuolevaisuudestamme huolimatta yllättävän lujaa tekoa.

Vaikka käyttäisit kaiken aikasi tarkisteluun, varmisteluun, pesemiseen, peseytymiseen, järjestämiseen, toistamiseen ja korvien välissä tapahtuviin taikatemppuihin, et voi varmistaa, että mitään pahaa ei tapahdu. Joskus pelotkin voivat käydä toteen. Meidän täytyy olla henkisesti jotenkin varautuneita siihen, että jotakin voi sattua riippumatta siitä ritualisoimmeko me vai emme. Joskus ovenkahvasta ihan todella saa noroviruksen. Joku meistä voi saada syövän. Joku meistä voi huomata, että hänen seksuaalinen suuntautumisensa onkin itse asiassa jollain tavalla erilainen kuin hän on ajatellut. OCD voi tehdä aidon itsetutkiskelun ja identiteetin muodostamisen vaikeaksi. Joskus itsensä löytää kunnolla vasta sitten, kun OCD antaa tilaa miettiä, että kuka minä nyt ihan oikeasti olen.

Absoluuttinen varmuus on toteutuessaankin hyvin kapea tila. Se on mitä pikkuruisin lokero, jonka sisällä olemme turvassa vain niin kauan kuin emme liikahda tuumaakaan mihinkään suuntaan. Teemme sekunnista toiseen kaikkemme päästäksemme siihen lokeroon, mutta sen seinät ovat kuin seitinohutta lasia, jonka mikä hyvänsä tulee särkemään hetkenä minä hyvänsä.

Minä en halua enää yrittää elää sellaisessa lokerossa. Minä haluan elää kaduilla ja puistoissa ja kahviloissa ja ihmisten syleissä. Elää ja antaa ajatusten vaeltaa.

100% OCD

Internet on tulvillaan ”hauskoja” OCD-testejä, jotka mittaavat yleensä sitä, onko ihmisellä silmää yksityiskohdille tai häiritseekö häntä se, että samassa pussissa on erivärisiä nallekarkkeja sekaisin.  Se on vahingollista, vaikka suurin osa ihmisistä varmasti jakaa näitä testejä tietämättömyyttään eikä ilkeyttään. Etenkin tämä alla oleva on viime aikoina osunut silmiini toistuvasti. (Rastin päälle lisäsin minä. Alkuperäinen testi sisältää noin kymmenen vastaavaa kuvaa.)

100% OCD

Laadin vaihtoehtoisen OCD-testin niille, joita nopeat nettitestit viehättävät:

100% OCD

Pakko-oireisuus ei tarkoita pikkutarkkuutta eikä sitä, että ihminen olisi kiinnostunut vaatekaapin värikoodaamisesta tai että hänestä olisi mielekästä pestä kylpyhuoneen lattiaa hammasharjalla keskellä yötä.

”OCD ei ole sairaus, joka häiritsee; se on sairaus, joka kiduttaa.” – J. J. Keeler

Kompulsiivinen ajattelu

”Älä yritä olla aivan varma. Mitä tärkeämmältä varmuuden saavuttaminen tuntuu, sitä tärkeämpää on, että et yritä saavuttaa sitä.”

Tämä on sinulle, jolla ei ole ulkoisia rituaaleja.

Tämä on sinulle, jolla on ulkoisia rituaaleja.

Tämä on sinulle, jonka ahdistus ei hälvene, vaikka pidättäydyt toteuttamasta ulkoisia rituaalejasi.

Tämä on ihan hirveän tärkeä asia, joten toivon todella osaavani kirjoittaa tästä hyvin. Vaikka OCD:stä puhuttaessa esiin nousevat yleensä ulospäin näkyvät pakkotoiminnot eli kompulsiot, on todella tärkeää oppia tunnistamaan myös mielensisäiset kompulsiot – ja ne ovat ihan hirveän paljon monimuotoisempia kuin äkkiseltään luulisi. Aion nyt käydä läpi joitakin tavallisia mielensisäisiä kompulsioita, jotka kaikkien OCD:tä sairastavien ja heidän kanssaan työskentelevien olisi hyvä tunnistaa kompulsioiksi.

Obsessio on ajatus, joka saa sinut uskomaan, että olet vaarassa. Kompulsio on yritys pelastautua. Pakkoajatus on jotakin, jonka sisältöön ja esiintymistiheyteen et voi vaikuttaa: pakkotoimintoon voit, ja näin on myös siinä tapauksessa, että pakkotoiminnot tapahtuvat mielessä. Kompulsiivinen ajattelu on strategista, ja sillä on selkeä päämäärä: se on yritys saavuttaa täydellinen varmuus, selvittää ”oikea vastaus”, kumota obsessio, muuttaa paha hyväksi… ja päästä tällä tavalla eroon ahdistuksesta. Kompulsiivinen ajattelu ajaa aivan samaa asiaa kuin hellan tarkistelu, käsienpesu ja vakuutuksen hakeminen läheisiltä.

1. Järkeily & märehtiminen: ajatusten analysoiminen ja yritykset vakuuttua siitä, että kaikki on oikeasti hyvin

On eri asia todeta, että kaikki on todennäköisesti ihan hyvin, kuin yrittää vakuuttaa itsensä siitä, että kaikki on varmasti hyvin. Älä yritä perustella itsellesi, miksi huolesi on turha. Jos ryhdyt analysoimaan pakkoajatuksia, tulet antaneeksi niille painoarvoa. Suhtaudut niihin oikeina ongelmina, jotka tulee ratkaista, vaikka oikeasti ne ovat aivojen roskapostia. Tällä tavalla opetat aivoillesi, että niillä ajatuksilla on merkitystä. Älä yritä vakuuttua siitä, että pelkosi ei voi käydä toteen. Älä yritä vakuuttua siitäkään, että pelkosi ovat varmasti OCD:tä eivätkä merkki oikeasta vaarasta. Sekin pohdinta lipsahtaa saman tien kompulsion puolelle. Voi todeta, että ”Tämä taitaa nyt olla taas OCD:tä”, mutta älä vastaa mitään sille ”äänelle” päässäsi, joka tivaa ”Oletko varma? Mutta kuinka voit olla aivan varma?”. Pelottava ajatus, joka tuntuu OCD:ltä, tavallisesti on OCD:tä. Sen enempää asiaa ei kannata alkaa vatvoa.

Älä yritä olla aivan varma. Mitä tärkeämmältä varmuuden saavuttaminen tuntuu, sitä tärkeämpää on, että et yritä saavuttaa sitä.

Tämän ymmärtäminen ja ennen kaikkea hyväksyminen vei minulta yli vuosikymmenen, mutta loppujen lopuksi se on ollut erittäin ratkaiseva askel kohti oireiden hallintaa. Edelleen minua suututtaa, että en voi ratkaista tätä ongelmaa järkeilemällä. Sehän on ihan normaalia toimintaa, että jos ihminen pelkää olevansa vaarassa, niin hän yrittää parhaansa mukaan selvittää onko pelko aiheellinen! Valitettavasti meidän pakko-oireisten on jätettävä tämä strategia niille, jotka osaavat käyttää sitä tarkoituksenmukaisesti. Saatan olla ikuisesti hieman katkera siitä, että pakkoajatukset eivät ole sellainen ongelma, jonka voisin ratkaista huolellisella analyysillä. Minä haluaisin ratkaista kaiken huolellisella analyysillä. Mutta tässä se ei toimi. Se ei tule koskaan toimimaan.

2. Muistojen hamstraaminen

(Käytän tässä esimerkkinä tarkistuspakkoa, mutta tämä koskee monia muitakin pakkoajatuksia.) Kun tarkistuspakkoinen on lähdössä kotoa, hän saattaa ottaa valokuvia hellasta, sähkölaitteista ja ulko-ovesta, mikä on konkreettinen kompulsio. Mutta itse asiassa tähän kompulsioon ei välttämättä tarvita edes kameraa: ihminen voi yrittää tallentaa mieleensä ”kuvia” sammutetusta hellasta tai suljetusta ovesta samalla, kun hän katsoo niitä ennen lähtöään. Hän voi myös sanoa ääneen, että hella on pois päältä, jotta tilanteesta jäisi vahvempi muistijälki. Hän yrittää kiinnittää tarkasti huomiota kaikkeen, jotta muisto olisi elävä, monipuolinen, kattava ja luotettava

3. Muistojen läpikäyminen

…mistä päästäänkin seuraavaan ajatustason kompulsioon, joka on näiden tarkasti talletettujen muistojen läpikäyminen. Ihminen voi hakea varmistusta muistoistaan ja yrittää sitä kautta vakuuttua siitä, että ovi on lukossa ja hella pois päältä. Tämäkin harmittoman oloinen pohdinta on itse asiassa kompulsio, joka ylläpitää OCD:n noidankehää.

Ihminen voi alkaa skannata muistojaan myös silloin, jos jokin menneisyydessä tapahtunut tilanne alkaa ahdistaa. Mitä todella tapahtui? Tapahtuiko se todella niin kuin muistan? Mitä, jos onkin itse asiassa tapahtunut jotakin merkittävää, mitä en muista? Tämä voi joskus johtaa jopa ns. valemuistoihin: Ihminen voi alkaa pelätä, että jokin kauhea asia on tapahtunut, ja hän ei vain syystä tai toisesta muista sitä. Ihminen voi alkaa pelätä esimerkiksi, että hän on tehnyt jotain noloa tai edesvastuutonta, vaikka sellaisesta ei olisi minkäänlaista muistikuvaa tai muuta todistusaineistoa. Hän saattaa nähdä sielunsa silmin kuvan itsestään tekemässä pelkäämänsä asian, eikä pysty olemaan varma, onko kyseessä todellinen muisto vai vain ahdistava mielikuva. Mitä enemmän tätä kuvaa ajattelee, sitä todellisemmalta se alkaa tuntua. Tämä todentuntuisuus lisää ”muiston” uskottavuutta, vaikka todellisuudessa pelättyä asiaa ei ole koskaan tapahtunut.

Yritä olla suhtautumatta muistoihin samalla tavalla kuin suhtaudut aineellisiin asioihin. Muistia ei voi käyttää kuin muistiinpanovälineitä, eikä muistoja voi käydä läpi kuin muistiinpanoja. Se ei ensinnäkään ole tarkoituksenmukaista − muistiasi tarvitaan tärkeämpiin asioihin. Toisekseen se ei ole oikeasti mahdollista. Muistot ovat muistoja. Ne eivät ole tärkeää todistusaineistoa, jonka voit tarvittaessa esittää OCD:lle. Ihmisen aivot toimivat niin, että asiat alkavat ajan kanssa hiljalleen unohtua. Unohtaminen on luonnollista. Unohtaminen on tarpeellista. Kenenkään ei ole tarkoitus vaalia mielessään kuvaa liedestänsä tai vaikkapa sanatarkkaa toisintoa jostakin keskustelusta.

4. Kompulsiivinen altistuminen ahdistaville mielikuville

Tämä on aivan eri asia kuin hyödyllinen altistusharjoittelu. Otetaan esimerkiksi vaikkapa heteroseksuaalinen ihminen, jolla on pakkoajatuksia siitä, että hän olisikin oikeasti homo. Hän saattaa pakottaa itsensä ajattelemaan ”homoseksuaalisia ajatuksia” ja mielikuvia testatakseen omaa reaktiotaan näihin mielikuviiin. Tavoitteena on saavuttaa täydellinen varmuus siitä, että nämä kuvat eivät kiihota tai tunnu muuten hyviltä, ei kohdata ja opetella sietämään ahdistusta ja epävarmuutta. Ihminen ajattelee näitä ahdistavia ajatuksia ja mielikuvia ja kyselee itseltään kompulsiivisesti:

Olenko kiihottunut? Tuntuuko tämä minusta hyvältä? Haluaisinko tehdä asioita, joita ajattelen?

Toistan vielä painokkaasti, että tällä ei ole mitään tekemistä hyödyllisen altistuksen kanssa.

5. Neutralointi

Tämä saattaa olla hieman tutumpi esimerkki päänsisäisestä kompulsiosta. Kun ihmisen mieleen tulvii ahdistavia ajatuksia ja mielikuvia, hän reagoi niihin yrittämällä kumota ne. Esimerkkejä:

Ihminen, joka pelkää numeroa 5, saattaa aina numeron 5 nähtyään tai sitä ajateltuaan ajatella välittömästi numeroa 6 ja kumota tälla tavalla numeron 5 pahan vaikutuksen. Ahdistus katoaa hetkeksi, mutta loppujen lopuksi ihminen huomaa käyvänsä päänsä sisällä jatkuvaa ”5-6-5-6-5-6-5-6-5…”-vuoropuhelua itsensä kanssa. Tämä kela saattaa pyöriä päässä pitkin päivää. Koulussa, töissä, ystävän kanssa kahvitellessa, elokuvaa katsellessa… Itselläni oli aikanaan tapana laskea jatkuvasti kahdeksaan lievittääkseni ahdistustani milloin mihinkin liittyen: käytännössä se tarkoitti sitä, että päässäni pyöri ikuinen ”yykaakooneeviikuuseekasi, yykaakooneeviikuuseekasi, yykaakooneeviikuuseekasi”. Se oli kuin jonkinlainen tapa rutistaa itseäni sisältäpäin, etten romahtaisi. Kun ahdistava ajatus yritti tulla, reagoin siihen hätääntyneellä yykaakooneeviikuuseekasilla jo ennen kuin se edes oikeastaan ehti kunnolla tietoisuuteeni. Valitettavasti minulla ei ole enää kovin tarkkaa käsitystä siitä, milloin ja miten tämä loppui, koska siitä on yli 10 vuotta. Mutta niin tai näin: Se loppui. En romahtanut.

Ihminen, joka kärsii uskonnollisista ahdistavista ajatuksista, voi sellaisten tullen alkaa pakonomaisesti rukoilla tai toistella mantroja lievittääkseen ”syntisten” ajatustensa tuomaa tuskaa. Jos kärsit tällaisesta, niin yritä luottaa siihen, että jumalasi ymmärtää kyllä, että olet sairas, etkä valinnut ”pahoja” ajatuksiasi.

Ihminen, jonka mieleen tulvii kuvia katastrofeista, voi korjailla niitä kuvilla, joissa mitään pahaa ei tapahdu. Sitäkin tulee ehdottomasti välttää.

6. Pyrkimys työntää ahdistava ajatus pois mielestä

Kaikki kiteytyy loppujen lopuksi tähän: me haluaisimme vain päästä eroon ahdistuksesta ja neuroottinen intuitiomme on sitä mieltä, että se tapahtuu siten, että hankkiudumme eroon ahdistusta aiheuttavasta ajatuksesta. Ajatellaan vaikka sitä klassista esimerkkiä, että ihmistä käsketään olemaan ajattelematta vaaleanpunaista elefanttia: todennäköisesti hän alkaa välittömästi ajatella vaaleanpunaista elefanttia (niin, että mielessä pyörivät sanat ”vaaleanpunainen elefantti” tai sitten kuva pinkistä norsusta, ajatellahan voi aika monella tavalla ja tasolla). Pakkoajatusten kanssa käy ihan samalla tavalla. Mitä enemmän jotakin ajatusta yrittää työntää pois, sitä suuremmalla voimalla se vyöryy takaisin.

Tässä oli vain joitakin esimerkkejä kompulsiivisesta ajattelusta. Näitä ei aina ole helppo erottaa pakkoajatuksista, mutta nyrkkisääntönä: Pakkoajatus on se, mikä aiheuttaa ahdistuksen. Pakkotoiminto on yritys poistaa ahdistus.

https://www.psychologytoday.com/blog/think-act-be/201601/mental-rituals-in-obsessive-compulsive-disorder

Tässä artikkelissa kirjoittaja viittaa tutkimukseen (joka valitettavasti ei ole kaikkien luettavissa), jossa tutkittiin obsessioiden ja kompulsioiden esiintymistä OCD-potilailla. Tuhannesta tutkittavasta joka ikisellä oli sekä obsessioita että kompulsioita – myös niillä, jotka lähtökohtaisesti olivat siinä uskossa, että heillä on pelkkiä pakkoajatuksia. Veikkaisin, että meistä pakko-oireisista lähes kaikilla on jonkinlaisia mielensisäisiä pakkotoimintoja. Niilläkin, joilla on myös ulospäin näkyviä rituaaleja. Esimerkiksi hellan tarkistamista saattavat edeltää muistojen läpikäyminen ja pohdinnat siitä, onko pelko oikeasti perusteltu vai varmasti turha. Ihminen voi yrittää nähdä hellan sielunsa silmin voidakseen ”katsoa” että se on pois päältä. Jos näitä kompulsioita ei tunnisteta ja oteta huomioon, altistusharjoitukset kärsivät: et ehkä tarkista hellaa konkreettisesti, mutta saatat tuijottaa sitä mielessäsi kahta tiukemmin, eikä altistus toimi niin kuin sen pitäisi.

Usein huomio kiinnittyy kuitenkin vain siihen kompulsiivisuuteen, mikä tapahtuu pään ulkopuolella. Neutraloinnista puhutaan joskus, koska se tuntuu ehkä enemmän poikkeavalta käyttäytymiseltä, mutta esimerkiksi järkeilyä moni ei tajua kompulsiiviseksi, vaan pitää vaara-analyysiä terveenä ja perusteltuna reaktiona.

– –

Lopuksi haluan todeta, että kompulsiivisen ajattelun lopettaminen on taito. Siinä kehittyy ajan kanssa paremmaksi. Kenties nuo listaamisen ohessa antamani neuvot kuulostavat jotenkin yliyksinkertaisilta tai herättävät lähinnä sellaisen reaktion, että joo’o, helpommin sanottu kuin tehty.

Ja niinhän se on. Helpommin sanottu kuin tehty. OCD:stä toipuminen on vaikeinta ja tuskallisinta, mitä olen koskaan tehnyt, enkä edelleenkään ole täysin terve.

Kompulsiivisen ajattelun tunnistaminen ja hillitseminen on oikeasti etenkin aluksi erittäin haastavaa. Kompulsiivinen ajattelu alkaa kokemukseni mukaan ajan kanssa jollain tavalla automatisoitua. Kuten aiemmin kuvasin, päässä saattaa aivan hyvin pyöriä yhtä aikaa sekä obsessiivinen että kompulsiivinen kela, ja kumpikin saattaa tuntua erittäin kuluttavalta. Aivot oppivat reagoimaan tietyllä tavalla. Seurauksena on se, että kun OCD huutaa ”paha”, sinä huudat (mielessäsi) ”hyvä” ilman että oikeastaan edes päätät tehdä niin.

Niin, ja samalla yrität tietty elää jokapäiväistä elämääsi vaikuttaen mahdollisimman normaalilta. Tulet ajan kanssa erittäin hyväksi siinä. Minä toivoisin, ettei sinun tarvitsisi tulla erittäin hyväksi siinä, mutta se käy kuin itsestään, jos sinusta tuntuu, että et voi puhua ajatuksistasi kellekään. Usko minua: Sinulla ei ole mitään hävettävää. Sinulla on paskamainen sairaus, jota et valinnut. Sinulla on oikeus saada apua.

Vielä viimeinen lisäys: Tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään kokemuksia tai näkemyksiä. Jos sinulla on vain pakkoajatuksia eikä mitään yllä kuvattuja rituaaleja, niin kokemuksesi on ehdottomasti ihan yhtä validi kuin minunkin. Kuten olen aiemmin todennut, niin OCD:stä on vaikeaa puhua yleistämättä. Oirekuva vaihtelee kuitenkin eri ihmisillä ihan todella paljon. Tärkeintä on, että kukin OCD:tä sairastava tunnistaa kaikenlaiset kompulsionsa − tai sitten niiden puutteen − ja saa apua ongelmaansa. Korostan näiden kompulsiivisten ajatusten merkitystä siksi, että itselläni meni vuosikausia ennen kuin käsitin, että järkeily ja muistojen kanssa pelaaminen on kompulsiivista siinä missä vaikka käsienpesu. Elämäni olisi ollut helpompaa ja toipuminen olisi ollut nopeampaa, jos joku olisi kertonut nämä asiat minulle 10 vuotta sitten.

Lisää aiheesta englanniksi. Näitä olen käyttänyt myös jonkin verran lähteinä tätä kirjoittaessani:

https://ocdtalk.wordpress.com/2012/09/14/mental-rituals-ocd-and-erp/

https://www.theguardian.com/society/2013/aug/31/pure-ocd-the-naked-truth

https://www.psychologytoday.com/blog/think-act-be/201601/mental-rituals-in-obsessive-compulsive-disorder

Erilaisia pakko-oireita

Sisältövaroitus: pakko-oireiden yksityiskohtaista kuvailua

Tämän listan kirjoittaminen tuntuu tarpeelliselta siksi, että se havainnollistaa sitä, millaiset ajatusjumit ovat OCD:n kontekstissa mahdollisia ja auttaa kenties jotakuta hahmottamaan omia oireitaan. Oikeasti OCD:n kontekstissa aika lailla mikä tahansa on mahdollista. Ei ole mahdollista kirjoittaa kattavaa listaa erilaisista pakko-oireista. Ei läheskään. Ihminen voi obsessoida ihan mistä vain ja kompulsioidenkin suhteen mahdollisuudet ovat aika rajattomat. Olen kirjoittanut tämän listan niin, että ensin olen kirjoittanut pakkoajatuksen ja sen perään sulkuihin esimerkin siihen mahdollisesti liittyvästä kompulsiosta. Nämä ovat kuitenkin todellakin vain esimerkkejä. Obsessiot ja kompulsiot eivät läheskään aina ole ”loogisesti” mitenkään yhteensopivia kuten näissä esimerkeissäni.

Kirjoitan tämän listan myös siitä syystä, että suomenkieliset OCD-artikkelit ovat usein hieman suppeita eivätkä mielestäni valota tarpeeksi sitä, miten moninainen sairaus on kyseessä.

Huomionarvoista on sekin, että pakko-oireisilla on yleensä monia eri pakko-oireita joko yhtä aikaa tai sitten niin, että yhden pakko-oireen väistyessä tilalle tulee toinen. En muista olenko koskaan kuullut pakko-oireisesta, jolla olisi koko elämänsä aikana vain yksi ainoa obsessio, johon liittyisi yksi ainoa kompulsio, mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö sellaisiakin ihmisiä olisi. Tavallisempaa on joka tapauksessa, että OCD rönsyilee ja saa monia ilmenemismuotoja. Yhteen obsessioon voi liittyä monia kompulsioita (esimerkiksi kontaminaatiopelkoon voi liittyä sekä pesemistä että välttelyä) ja yksi kompulsio voi liittyä moneen erilaiseen obsessioon (peseminen voi liittyä sekä tunteeseen konkreettisesta liasta että tunteeseen siitä, että on jotenkin ”henkisesti saastunut”  esimerkiksi minulle käsien peseminen oli kymmenisen vuotta sitten täsmälääke vähän kaikkeen ahdistukseen).

Minun näkemykseni ja kokemukseni mukaan OCD:ssä jonkin yksittäisen pakkoajatuksen sisältöä olennaisempaa on se tapa, se mekanismi, jolla aivot jäävät jumiin johonkin ajatukseen. Jos sinulla ei ole OCD-diagnoosia ja tunnistat itsesi alla kuvatuista esimerkeistä, kysy itseltäsi, kuinka paljon ahdistusta mainitut asiat sinulle aiheuttavat, kuinka paljon aikaa ja energiaa ne vievät ja kuinka paljon ne häiritsevät elämääsi. Mikäli ne vaikuttavat negatiivisesti elämääsi (eivätkä siis ole vain ”pikkujuttuja” tai mielekkäitä rutiineja), hakeudu lääkäriin. Pakko-oireisiin on saatavilla apua, vaikka mitään täysin parantavaa hoitoa ei olekaan toistaiseksi olemassa. Suurimmalla osalla ihmisistä on joskus alla kuvatun kaltaisia ajatuksia ja toimintamalleja. Se ei vielä merkitse, että sairastaisi OCD:tä.

Kontaminaatiopelko

  • Pelko siitä, että saisi jonkin taudin esimerkiksi ovenkahvasta, yleisestä vessasta tai tahrasta, jonka alkuperästä ei ole varmuutta. (Jatkuva käsienpesu, jatkuva suihkussakäynti, jatkuva käsidesin käyttäminen. Tarve vaihtaa vaatteet välittömästi kotiintultua, ettei koti saastuisi vaatteissa mahdollisesti olevista mikrobeista tai liasta. Apteekkien, sairaaloiden yms. ja/tai näissä työskentelevien ihmisten välttely. Kättelyn välttely. Julkisten liikennevälineiden välttely. Kahviloiden ja ravintoloiden välttely.)
  • Pelko, että ulkoa kulkeutuu bakteereja, viruksia tai muuta vastaavaa kotiin. (Jatkuva siivoaminen. Välttely: ihminen saattaa kenties käyttää vain osaa kotinsa huoneista, jos muut tuntuvat liian saastuneilta. Myös mahdollisesti kyvyttömyys siivota, mikäli tuntuu, ettei tarpeeksi huolellinen siivoaminen ole edes mahdollista.)
  • Pelko siitä, että bakteerit pääsevät lisääntymään kodin sisällä. (Samat kuin edellä.)
  • Likaantumisen pelko ilman pelkoa jonkin taudin saamisesta. (Likaisten ja mahdollisesti likaisten asioiden välttely.)
  • Kemikaalien ja mahdollisten kemikaalijäämien pelkääminen. (Näiden välttely: esimerkiksi pyykinpesun välttely, ettei tarvitsisi käsitellä pyykinpesuainetta. Koululainen voi välttää esimerkiksi kemiankirjaan koskemista, koska siinä saattaisi olla tunnilla tehtyjen käytännön kokeiden jäljiltä kemikaalijäämiä.)
  • Pelko siitä, että tartuttaisi saamansa taudin jollekulle toiselle. (Pidättäytyminen esimerkiksi juomapullon jakamisesta, ruoan laittamisesta toisille tai seksin harrastamisesta.)

Pakko-oireiselle pesijälle puhtaus merkitsee jonkinlaista turvaa ja/tai hallintaa. Pakko-oireinen pesijä ei ole ”siivousintoilija”. Kontaminaatiopelkoinen voi pelätä saavansa/saaneensa jostain tietystä paikasta jonkin tietyn sairauden, mutta yhtä hyvin hän voi kammota joka ikistä ovenkahvaa, koska ei voi tietää, mitä kaikkea niissä saattaa olla.

Tarkisteluun johtavat pakkoajatukset (tarkistelu itsessään on pakkotoiminto, ei pakkoajatus)

  • Pelko siitä, että hella, kahvinkeitin tai jokin muu sähkölaite jää päälle ja aiheuttaa tulipalon. Myös esimerkiksi takka tai kynttilät. (Näiden tarkistelu. Valokuvien ottaminen, että voisi tarkistaa poissaollessaan valokuvasta, että kaikki on varmasti sammutettu.)
  • Pelko siitä, että asunnon tai auton ovi tai ikkunat jäävät auki tai lukitsematta ja joku voi murtautua sisään. (Näiden tarkistelu. Valokuvien ottaminen.)
  • Pelko siitä, että hana jää päälle ja aiheuttaa vesivahingon. (Näiden tarkistelu. Valokuvien ottaminen.)
  • Pelko siitä, on huomaamattaan ajanut autolla jonkun päälle. (Saman reitin ajaminen uudelleen ja uudelleen etsien merkkejä siitä, että näin olisi tapahtunut. Onnettomuusuutisten lukeminen ja yritykset selvittää, voisiko olla syyllinen niihin.)
  • Pelko, että unohtaa avaimet kotiin. (Avainten pitäminen esim. takin taskussa niin, että voi jatkuvasti tarkistaa niiden olevan mukana.)
  • Pelko siitä, että kaupassa käydessä lompakko ei olekaan mukana. (Sama kuin edellä.)
  • Pelko siitä, että kortilla ei olekaan rahaa tai kortti ei yhtäkkiä enää toimikaan. (Käteisen varaaminen ja jatkuva tarkistaminen, että rahat eivät ole kadonneet lompakosta.)
  • Pelko, että hukkaa jotakin tärkeää. (Mainitun asian tallella olemisen jatkuva tarkistaminen.)
  • Pelko, että jotakin tärkeää varastetaan. (Sama kuin edellä.)
  • Pelko, että kirjettä lähettäessään onkin laittanut kuoreen / kirjoittanut kirjeeseen jotakin muuta kuin pitäisi, esimerkiksi jotain noloa, yksityistä, kummallista tai loukkaavaa. (Kirjeen lukeminen uudelleen ja uudelleen. Kirjeen valokuvaaminen myöhempää tarkistelua varten. Jo suljetun kuoren avaaminen, jotta voisi tarkistaa sen sisällön.)
  • Pelko, että kirjaston kirjojen väliin on unohtunut jotakin noloa tai yksityistä. (Kirjojen selaaminen uudestaan ja uudestaan ennen palauttamista.)
  • Pelko, että kokeessa on kirjoittanut vastauspaperiin koevastausten sijaan/lisäksi jotain noloa, yksityistä, kummallista tai loukkaavaa. (Vastausten lukeminen uudestaan ja uudestaan. Vastausten kirjoittaminen uudestaan ja uudestaan. Kyvyttömyys kirjoittaa yhtään mitään.)
  • Pelko, että sairastuu vakavasti, esimerkiksi syöpään, MS-tautiin, Alzheimerin tautiin tms. (Kehon tuntemusten jatkuva tarkkailu. Oireiden googlettaminen.)
  • Pelko, että ei sairastakaan OCD:tä, vaan esimerkiksi skitsofreniaa tai muuta psykoosisairautta. (Oman todellisuudentajun jatkuva arvioiminen, oireiden googlettaminen, varmistuksen hakeminen läheisiltä. Pyrkimykset saavuttaa täydellinen varmuus siitä, että ei ole psykoosissa.)
  • Epävarmuus toisten ihmisten ajatuksista ja tunteista. (Jatkuva varmistuksen hakeminen kyselemällä.)
  • Toisten tulkinnoista huolehtiminen ja pelko siitä, että joku on saattanut ymmärtää jotakin toisin kuin se tarkoitettiin. Pelko siitä, että muut alkaisivat pitää itseä pahana ihmisenä näiden virhetulkintojen perusteella. (Toistuva jo päättyneisiin keskusteluihin palaaminen ja omien kommenttien täydentäminen, selventäminen tai peruminen.)
  • Pelko siitä, että vahingossa jakaa jotain noloa Facebook-seinällään, että vahingossa tykkää jostain, mistä ei oikeasti ikimaailmassa tykkäisi, että lähettää kaveripyynnön jollekulle, jota ei tunne… (Oman Facebook-profiilin ja toimintalokin jatkuva tarkistaminen.)

Vahingoittamisen / kontrollin menettämisen pelko

  • Pelko, että satuttaisi jotakuta. Usein jotakuta verrattain puolustuskyvytöntä, esimerkiksi omaa lasta. (Ympäristön tekeminen mahdollisimman turvalliseksi, kaikkien mahdollisten ja mahdottomien ”aseiden” hävittäminen.)
  • Pelko, että tappaisi jonkun, esim. puukottaisi jonkun keittiöveitsellä tai ajaisi tahallaan autolla jonkun päälle. (Tällaisia ajatuksia triggeröivien tilanteiden, asioiden ja esineiden vältteleminen.)
  • Pelko, että vahingoittaisi itseään / tappaisi itsensä, esim. puukottaisi itseään keittiöveitsellä tai hyppäisi tahallaan auton alle. (Samat kuin yllä.) HUOM. Nämä ovat erilaisia ajatuksia kuin oikeasti itsetuhoiset ajatukset, mutta jos kärsit tällaisista ajatuksista, etkä ole varma, ovatko ne OCD:tä vai eivät, hakeudu mahdollisimman pian johonkin, mistä saat apua, siis lääkärille tai tarvittaessa vaikka päivystykseen.
  • Pelko, että myrkyttäisi jonkun esimerkiksi laittamalla myrkkyä tämän ruokaan. (Toisille kokkaamisen välttäminen. Myrkyllisten aineiden, siis esim. pesuaineiden, hävittäminen.)
  • Pelko, että satuttaisi jotakuta henkisesti. (Jatkuva anteeksipyytely. Kysymykset, joilla henkilö pyrkii varmistumaan siitä, että ei ole tehnyt mitään, mikä voisi mitenkään satuttaa toista.)
  • Pelko, että ei pystyisi hillitsemään itseään ja huutaisi jotain sopimatonta ääneen tai tekisi jotain muuta vastaavaa, mikä tuntuisi nololta tai asiattomalta. (Itsekontrollintunteen jatkuva arviointi sekä päänsisäiset pyrkimykset vakuuttua siitä, että ei tekisi pelkäämiään asioita.)

Tähän ei liity minkäänlaista lisääntynyttä väkivallan uhkaa. Pakko-oireiset ihmiset ovat lähtökohtaisesti kaikkein viimeisiä ihmisiä, jotka ikinä satuttaisivat ketään.

Symmetriaan ja järjestämiseen liittyvät pakkoajatukset

  • Pakonomainen tarve järjestää asiat, esim. kirjat, vaatteet tai kynät värin tai koon mukaan tai jollakin muulla vastaavalla perusteella.
  • Pakonomainen tarve suoristaa asioita, esim. tauluja, mattoja ym.
  • Tarve asetella esim. säilyketölkit ja mukit niin, että ne kaikki ovat samoin päin.
  • Pakonomainen tarve ”keholliseen symmetriaan”. (Jos ihminen esimerkiksi raapii oikeaa kyynärpäätään, hänen on raavittava sen jälkeen myös vasenta, vaikka se ei kutiaisi. Jos jotain tehdään oikealla kädellä/jalalla, se on tehtävä myös vasemmalla jne.)

Monet ihmiset tekevät tällaisia asioita huvikseen tai koska se tuntuu mukavalta tai muuten mielekkäältä, mutta OCD:tä sairastavalle tällaiset toiminnot eivät tuo minkäänlaista mielihyvää: taustalla on yleensä joko pelko siitä, että jotain pahaa voi tapahtua, jos asioita ei järjestetä, tai sietämätön epämukavuuden tunne, kun asiat eivät tunnu olevan kohdallaan  juuri tasan sillä tavalla kuin niiden täytyy olla, jotta ahdistus menisi pois.

Seksuaalisuuteen liittyvät pakkoajatukset

  • (Heteroilla) pelko siitä, että on oikeasti homo.
  • Pelko siitä, että muut ihmiset luulevat homoksi.
  • Pelko siitä, että jotenkin muuttuisi homoksi.
  • (Homoilla) pelko siitä, että on oikeasti hetero.
  • Pelko siitä, että muut ihmiset luulevat heteroksi.
  • Pelko siitä, että jotenkin muuttuisi heteroksi.
  • Transsukupuolisilla pelko siitä, että on oikeasti cissukupuolinen.
  • Cissukupuolisilla pelko siitä, että on oikeasti transsukupuolinen.
  • Muu vastaava seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuoli-identiteetin pakonomainen epäily.

Yllä kuvattuja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyviä pakkoajatuksia kutsutaan englanninkielisillä sivuistoilla usein HOCD:ksi (’Homosexual OCD’). Tämä termi on jokseenkin levinnyt Suomeenkin, mutta en suosittele sen käyttämistä sen heteronormatiivisuuden vuoksi kyse kun on tässä kuitenkin pohjimmiltaan siitä, että on kauheaa pakonomaisesti epäillä omaa identiteettiään, kun sen epäilemiseen ei ole mitään oikeaa syytä. Seksuaali-identiteetti ei myöskään ole niin yksinkertainen asia, että valtaosa ihmisistä olisi heteroita ja kaikki loput olisivat homoja tai biseksuaaleja.

  • Pelko, että on pedofiili.
  • Pelko, että on seksuaalisesti kiinnostunut perheenjäsenistään.
  • Pelko, että on seksuaalisesti kiinnostunut eläimistä.
  • Seksuaaliset ajatukset uskonnollisista hahmoista.
  • Muut vastaavat toistuvat ahdistavat seksuaaliset ajatukset.

(Mahdollisia kompulsioita kaikissa yllä mainituissa: Näitä ajatuksia triggeröivien tilanteiden ja henkilöiden välttäminen. Varmistuksen hakeminen esimerkiksi keskustelemalla näistä huolista jonkun läheisen ihmisen kanssa. Pyrkimykset saavuttaa täydellinen varmuus siitä, että nämä pelot eivät ole totta.)

Seksuaalisuuteen tai sukupuoli-identiteettiin liittyvät ajatukset eivät kerro mitään henkilön todellisesta identiteetistä, seksuaalisesta suuntautumisesta tai mieltymyksistä. Usein seksuaalisista pakkoajatuksista kärsivät kuitenkin pelkäävät (valitettavasti toisinaan aiheellisesti), että ihmiset eivät ymmärrä tätä, eivätkä sen tähden uskalla puhua oireistaan välttämättä ikinä kenellekään.

Uskontoon ja moraaliin liittyvät pakkoajatukset

  • Pelko siitä, että rukoileekin jumalan sijaan saatanaa. (Jatkuva rukoilu, mahdollisesti tarkkoja kaavoja noudattaen.)
  • Pelko, että kesken rukouksen tulevat ”pahat ajatukset” pilaavat rukouksen. (Alusta aloittaminen ja rukouksen toistaminen niin kauan, että se tuntuu onnistuneen.)
  • Pelko siitä, että on tehnyt (anteeksiantamatonta) syntiä. (Pyrkimykset tunnustaa ja sovittaa mahdollinen syntinsä.)
  • Jatkuvat jumalaa pilkkaavat ajatukset. (Neutralointi ”hyvillä” ajatuksilla.)
  • Pelko siitä, että ei oikeasti uskokaan siihen, mihin tietää uskovansa. (Jatkuva omien ajatusten ja tunteiden tarkistelu, myös vakuutusten hakeminen muilta.)
  • Pelko siitä, että on  milloin milläkin perusteella  paha ihminen. (Niin korkeat moraaliset standardit, että niiden noudattaminen on mahdotonta tai ainakin todella uuvuttavaa. Ylikorostunut vastuuntunto. Myös esim. tunne siitä, että pahoja ajatuksia ajatteleva ihminen on paha: pyrkimys olla ajattelematta pahoja ajatuksia ja neutraloida niitä hyvillä ajatuksilla, kun ne tulvivat mieleen.)
  • Pakonomainen rehellisyys. Tämä vaatii ehkä avaamista, sillä voi olla hankala hahmottaa, millä tavalla rehellisyyteen pyrkiminen voisi olla liiallista: rehellisyyshän on hyvä asia. Pakonomaisesta rehellisyydestä kärsivän voi olla vaikeaa esimerkiksi kertoa asioita toisille, sillä häntä vaivaa epäily siitä, muistaako hän jonkin asian väärin ja sen kertoessaan tulee siis ”valehdelleeksi”. Kyse voi olla hyvin pienistä ja vähäpätöisistäkin asioista: jos pakko-oireinen esimerkiksi selostaa jollekulle jotain arkista itselleen sattunutta asiaa, hän saattaa alkaa epäillä muistojaan: ”Tapahtuiko tämä todella vai onko tämä valemuisto? Sanoiko henkilö X todella sanatarkasti niin kuin juuri väitin hänen sanoneen? Vastasinko minä todella niin kuin juuri väitin vastanneeni? Mitä jos annoin jotenkin valheellisen kuvan tapahtumista kertomalla ne jotenkin väärin?” Ihminen saattaa myös ”varmuuden vuoksi” tunnustaa asioita, joita hän ei ole oikeasti tehnyt, koska hän ei pysty olemaan OCD:n standardeilla 100-prosenttisen varma siitä, että hän ei ole tehnyt niitä.

Parisuhteeseen tai -suhteisiin liittyvät pakkoajatukset eli ns. ROCD (’Relationship OCD’)

  • Pelko siitä, että ei oikeasti rakastakaan kumppaniaan/kumppaneitaan. (Jatkuvat pyrkimykset vakuuttaa itsensä asiasta ja varmistua omista tunteistaan.)
  • Tai toisinpäin: kumppanin/kumppanien tunteiden jatkuva epäileminen. (Jatkuva varmistuksen hakeminen kyselemällä.)
  • Pelko siitä, että kumppani ei ole ”se oikea”. (Samat kuin edellä. Myös mahdollisesti muiden ihmisten pakonomainen ajattelu ja omien reaktioiden tarkkailu: ”Tunnenko ihastusta, kun ajattelen tätä ihmistä, joka ei ole kumppanini?”)
  • Pelko siitä, että haluaisi tai aikoisi pettää kumppaniaan. (”Uskottomien” ajatusten jatkuva, yksityiskohtainen tunnustaminen.)
  • Pelko siitä, että on käyttäytynyt liian flirttailevasti muiden kuin oman kumppanin/kumppanien seurassa, mikäli tällainen käytös rikkoisi suhteen pelisääntöjä. (Tällaisen käytöksen yksityiskohtainen selostus ja tunnustaminen.)
  • Pelko, että kumppani on uskoton. (Vakuutuksen hakeminen kyselemällä.)
  • Oman seksuaalisuuden kyseenalaistaminen voi liittyä tähänkin. Voi esimerkiksi pelätä olevansa oikeasti hetero, vaikka elää homosuhteessa. Seurauksena on pakonomainen epävarmuus omasta identiteetistä sekä siitä, onko ns. oikean kumppanin/kumppaneiden kanssa. (Omien fyysisten ja henkisten tuntemusten jatkuva arviointi tällaisten ajatusten tullessa tai esim. jonkun tietyn henkilön läsnäollessa: ”Nautinko tästä mielikuvasta/tilanteesta oikeasti?”)

Pure O  ns. pelkkinä pakkoajatuksina ilmenevä pakko-oireinen häiriö

Tämä on oikeastaan terminä harhaanjohtava, sillä tavallisesti tällaisiin obsessioihin liittyy myös kompulsioita: tässä tapauksessa ne ovat kuitenkin mielensisäisiä toimintoja, tiettyjen paikkojen, ihmisten, asioiden tai tilanteiden välttelyä tai varmistuksen hakemista kyselemällä. Välttelyn tunnistaminen kompulsiiviseksi toiminnaksi on hyvin tärkeää, sillä se liittyy todella moniin erilaisiin pakko-oireisiin, mutta sitä ei välttämättä tule ajatelleeksi, sillä on luonnollisesti helpompaa noteerata jonkin asian tekeminen kuin tekemättä oleminen. Pakko-oireisen voi olla itsekin vaikeaa tunnistaa tietyntyyppistä ajatustoimintaa tai asioiden välttelyä kompulsiiviseksi. Obsessiot ja mielensisäiset kompulsiot ovat luonteeltaan erilaisia, mutta omien ajatusten rajaaminen, hahmottaminen, kategorisointi ym. ei ole helppoa.

Kompulsiivista on kuitenkin lähtökohtaisesti sellainen ajattelu, jolla pyritään helpottamaan pakkoajatuksen synnyttämää ahdistusta, siis varmistumaan siitä, että mitään vaaraa ei ole tai että ei ole paha ihminen. Obsessio tuntuu uhkalta, kompulsio on yritys puolustautua. Jos ihminen esimerkiksi jatkuvasti näkee päässään kuvia, joissa jollekulle tapahtuu jotakin pahaa, hän voi yrittää ”korjata” tämän kuvan tekemällä siitä päässään sellaisen version, jossa mitään pahaa ei tapahdukaan. Tällainen voi tuntua välttämättömältä, sillä kuvan korjaamatta jättäminen voi saada ihmisen pelkäämään, että mainitun pahan asian tapahtuminen voisi johtua hänen ajatuksistaan. OCD:n luonteeseen kuuluu usein se, että se luo asioiden välille valheellisia yhteyksiä. Ihminen tietää kyllä, että hänen ajatuksensa eivät vaikuta asioiden kulkuun, mutta syyllisyys, pelko ja ahdistus ovat niin voimakkaita, että uhka tuntuu todelliselta. Oma reaktio ajatukseen saa ajatuksen osoittaman asian tuntumaan muultakin kuin vain ajatukselta  se tuntuu merkitykselliseltä, siltä, että se tarkoittaa jotain muutakin kuin sitä, että päässä nyt aina pyörii vähän kaikenlaista.

Esimerkiksi vahingoittamiseen, seksuaalisuuteen, uskontoon ja moraaliin liittyvät ajatukset ovat usein sellaisia, että suuri osa kompulsioista on näkymätöntä sisäistä märehtimistä ja spekulointia  OCD:n kanssa neuvottelua.

Ajatustason kompulsioista voit lukea lisää täältä.

Maaginen ajattelu (joka liittyy usein tavalla tai toisella muihinkin kuin alla lueteltuihin obsessioihin)

  • Tunne, että jotkin kirjaimet tai numerot ovat hyviä/turvallisia ja jotkin taas pahoja/vaarallisia. (Pahojen kirjainten ja numeroiden välttely ja niiden neutralointi hyvillä kirjaimilla ja numeroilla. Esimerkiksi lukiessa tiettyjen kirjainten näkeminen aiheuttaa ahdistuksen, jonka kumoamiseksi pitää tekstistä etsiä jokin hyvä kirjain. Taustalla voi olla jonkinlaista symboliikkaa: esimerkiksi kirjain ’k’ voi olla paha, koska ’kuolema’ alkaa k:lla, mutta hyvyys ja pahuus voivat määräytyä myös sen perusteella, mikä tuntuu miltäkin.)
  • Joidenkin erisnimien tai sanojen pitäminen pahoina tai saastuneina. (Joku voi esimerkiksi pelätä sanaa ”Helsinki” ja vältellä Helsingissä käymistä, helsinkiläisiä, Helsingistä peräisin olevia asioita, Helsingistä tulevaa postia, Helsinkiä koskevien uutisten lukemista  käytännössä kaikkea, missä mainitaan Helsinki tai mikä jollakin tavalla liittyy Helsinkiin.)
  • Joidenkin esineiden, asioiden tai paikkojen pitäminen pahoina. (Näiden välttely.)
  • Pelko, että omat ajatukset voivat saada pahoja asioita tapahtumaan. (Pyrkimys olla ajattelematta tiettyjä asioita ollenkaan, näiden ajatusten jatkuva neutralointi eli korvaaminen hyvillä ajatuksilla.)
  • Pelko, että katukivetyksen viivoille tai halkeamille astuminen tuo huonoa onnea tai aiheuttaa jotakin pahaa. (Tämän välttely. Jos kuitenkin epäonnistuu, on palattava takaisin ja kuljettava samasta kohtaa uudelleen niin, ettei astu viivalle.)
  • Tunne, että esimerkiksi huoneeseen astuessa pitää ajatella tai olla ajattelematta tiettyjä asioita. (Pyrkimys saada ajatukset olemaan oikealla hetkellä oikeanlaisia. Tarvittaessa esimerkiksi juuri ovesta kulkeminen yhä uudestaan ja uudestaan kunnes tuntuu, että se meni ”oikein”.)

Hyperawareness OCD / Sensorimotor OCD  ylikorostunut jatkuva tietoisuus asioista, joihin ihmiset eivät yleensä kiinnitä huomiota

  • Jatkuva tietoisuus omasta hengityksestä: siitä että se tapahtuu, sen rytmistä tms.
  • Jatkuva tietoisuus siitä, millä tavalla kieli on suussa, nielemisestä tms.
  • Jatkuva tietoisuus silmien räpyttelystä.
  • Jatkuva tietoisuus lasiaissamentumista.
  • Jatkuva tietoisuus jostain ruumiinosasta ja sen tuntemuksista.
  • Jatkuva tietoisuus sydämen sykkeestä.

(Pyrkimys lakata tiedostamasta ko. asioita yrittämällä työntää ne mielestä ja keskittämällä huomio johonkin muuhun  tuloksetta. Myös esimerkiksi silmien tietoinen räpyttäminen tietyllä tavalla, jotta sen saisi tuntumaan jotenkin ns. normaalilta/hyvältä/oikealta.)

Erilaista kuin aistiyliherkkyys: ongelma ei ole aistimusten poikkeava intensiteetti, vaan jatkuva häiritsevä tietoisuus siitä, että kuvatunlaiset asiat ylipäätään tapahtuvat, ja siitä, millä tavalla ne tapahtuvat.

Eksistentiaaliset pakkoajatukset

  • Epäily siitä, onko itse ja/tai onko ympäröivä maailma todellinen.
  • Elämän tarkoituksen jatkuva pakonomainen miettiminen.(Pyrkimys jotenkin selvittää asia.)

Nämä poikkeavat filosofisesta pohdiskelusta sillä tavalla, että nämä ajatukset pyörivät mielessä jatkuvasti ja aiheuttavat merkittävää ahdistusta.

 Obsessoimisesta obsessoiminen / metaobsessiot

  • Pelko siitä, että ei oikeasti sairastakaan OCD:tä, vaan onkin oikeasti ”paha ihminen”. (Pyrkimys saavuttaa varmuus asiasta esimerkiksi analysoimalla loputtomasti omia ajatuksia, niihin liittyviä tunteita ja toiminnan taustalla olevia motiiveja tietyissä tilanteissa ja ylipäätään.)
  • Jatkuva, kaavamaisena toistuva pelko siitä, että jokin tietty obsessio / obsessoiminen ylipäätään ei lopu ikinä. (Pyrkimys lakata ajattelemasta asiaa.)
  • Jatkuva tietoisuus siitä, että päässä on obsessiivisia ajatuksia  ei siis pelkästään tietoisuus ko. ajatusten sisällöstä. (Pyrkimys lakata ajattelemasta asiaa.)

Hamstraaminen

  • Pelko, että heittäisi pois jotakin sellaista, jota voi myöhemmin tarvita. (Kyvyttömyys heittää tarpeettomia asioita pois tai luopua niistä muuten. Myös esimerkiksi roskien vieminen voi olla vaikeaa, sillä roskien sekaan saattaisi olla joutunut jotain korvaamattoman tärkeää.)

Hamstraaminen voi olla pakko-oire, mutta se voi liittyä myös muihin sairauksiin. Nykyään hamstraaminen on määritelty myös itsenäiseksi sairaudeksi, ei siis pelkästään jonkin toisen sairauden oireeksi.

Trikotillomania

  • Pakonomainen tarve nyppiä oman kehon karvoja, esimerkiksi hiuksia tai ripsiä. Kun karvoja nypitään paljon, seurauksena on, että esimerkiksi päähän muodostuu kaljuja kohtia.

Dermatillomania

  • Pakonomainen tarve nyppiä omaa ihoa. Tämän seurauksena iho menee rikki.

Trikotillomanian ja dermatillomanian suhteesta OCD:hen löytyy hieman ristiriitaista tietoa: niiden sanotaan joissakin lähteissä kuuluvan ns. pakko-oireiseen spektriin, toisissa taas sanotaan, että kyse on BFRB:stä (’body-focused repetitive behavior’), jolla joidenkin toisten lähteiden mukaan ei ole erityisen suoraa yhteyttä OCD:hen. Joka tapauksessa nämä esiintyvät erittäin usein yhdessä OCD:n kanssa, joten lisään ne nyt tälle listalle. DSM 5 -tautiluokituksessa ne kuuluvat kohtaan ”Obsessive-compulsive and related disorders”, mutta Suomessa käytettävästä ICD 10 -luokituksesta ei löydy erikseen tuollaista kategoriaa, vaan OCD on luokiteltu ahdistuneisuushäiriöksi ja esimerkiksi trikotillomania taas käytös- ja hillitsemishäiriöksi. Jos nyppimisen tarkoituksena on lievittää jonkin ajatuksen aiheuttamaa ahdistusta, niin sitten se kuulostaa aika lailla OCD:ltä. Toisaalta taas jotkut trikotillomaanikot ja dermatillomaanikot saavat mielihyvää nyppimisestä, kun taas OCD-kompulsioihin ei liity minkäänlaista mielihyvää. Nyppimisen taustalla ei myöskään välttämättä ole minkäänlaista ahdistavaa ajatusta.

Lisään siis trikotillomanian ja dermatillomanian listalleni suunnilleen samoilla saatesanoilla kuin hamstrauksen. Kyseessä voi olla jonkinlainen pakko-oire, mutta asia ei ole ihan niin suoraviivainen tai yksiselitteinen. Trikotillomaniaan ja dermatillomaniaan tehoaa joka tapauksessa sama hoito kuin OCD:hen eli kognitiivinen käyttäytymisterapia. Minun tehtäväni ei myöskään ole diagnosoida ketään: jos kärsit trikotillomaniasta tai dermatillomaniasta, hakeudu lääkäriin selvittelemään asiaa.

Tätä listaa kirjoittaessani huomasin olevani enenevissä määrin huolissani siitä, että entä jos kirjoitan jotakin, mikä ei pidäkään paikkaansa ja tulen täten OCD:n näkökulmasta valehdelleeksi tai vähintäänkin olen vastuussa ihmisten harhaanjohtamisesta. Tunsin tarvetta alkaa tarkistaa uudelleen kaikkia tässä esittämiäni faktoja ja etsimään lisää lähteitä ja tutkimuksia. Ja sitten ajattelin, että pyydän anteeksi etukäteen sitä mahdollisuutta, että tässä tekstissä saattaisi olla virheitä.

Tätäkin on OCD.

Mutta ei, luulenpa, että se olisi jokseenkin kompulsiivinen veto, enkä siis itse asiassa pyydäkään. Minulla ei ole mitään erityistä syytä uskoa, että tässä olisi virheitä  mutta ihminen on toki erehtyväinen. Pyydän kuitenkin anteeksi vasta sitten, jos jokin virhe tulee esiin.

Tätä on paraneminen.

(Tämän listan kirjoittamisessa olen käyttänyt jonkin verran apuna tätä sivua: https://www.ocduk.org/types-ocd.)

Tekstiä muokattu 23.2.: Lisätty trikotillomania ja dermatillomania.

Miltä se tuntuu?

Sisältövaroitus: pakko-oireiden yksityiskohtaista kuvailua

En usko, että on mitään tapaa selittää, miltä se ihan oikeasti tuntuu.

Mutta kuvitellaan vaikka, että sinulle kaikkein rakkain ihminen on todella vakavasti sairas ja saattaa kuolla. Kuvittele itsesi hänen hautajaisiinsa. Kuvittele, mitä tunnet silloin. Kuvittele loppuelämäsi ilman häntä.

Kuvittele nyt, että voisit pelastaa hänen henkensä koskettamalla seinää. Kuvittele, että on 0,0001 prosentin mahdollisuus, että se toimii. Tekisitkö sen?

Kuvitellaan, että et tee sitä. Ethän sinä ole taikauskoinen.

Kohta on liian myöhäistä.

Entä jos se toimisi? Kuinka voit elää loppuelämäsi tietoisena siitä, että et yrittänyt sitä? Mitä jos se olisikin toiminut? Mutta eihän se ole mahdollista. Ei se vain ole. Mutta kuinka voit olla aivan varma? Sataprosenttisen varma? Mitä me loppujen lopuksi tiedämme maailmankaikkeudesta? Aika itsekästä olla yrittämättä. Ajattele nyt miten pieni vaiva. Sen kun kosketat seinää. Paljonko se vie aikaasi? Sekunnin? Mitä sitten, jos se ei toimikaan? Hyvä ihminen tekisi kaikkensa tässä tilanteessa. Ja siinä sinä vain istut. Taidatkin haluta, että hän kuolee? Kyllä, sehän on selvää. Sinä haluat, että hän kuolee.

Ääni jatkaa syyllistämistä. Paitsi että se ei ole mikään ääni. Se olet sinä. Nämä ovat sinun omia ajatuksiasi.

Sinä haluat, että hän kuolee. Muuten koskettaisit seinää.

En tietenkään halua, sinä puolustaudut. Eikä siinä ole mitään järkeä. Miten seinä muka liittyy mihinkään?

Haluat, haluat, haluat!! Sitä juuri sinä haluat. Sinä olet paha ihminen, joka välittää vain itsestään. Kyllä minä tiedän. Minähän olen sinä! Ei täällä sinun päässäsi muitakaan ole. Vai kuuletko sinä ääniä? Etkö? Sitähän minäkin. Ja jos sinulla kerran on puhtaat jauhot pussissa, niin miksi kätesi hikoavat ja sydämesi hakkaa? Tiedätkö, mitä sellainen tarkoittaa? Se tarkoittaa, että olen oikeassa. Se tarkoittaa, että olet paha ihminen, joka on jäänyt itse teossa kiinni pahuudestaan. Mutta hyvä on. Älä sitten kosketa seinää. Sinun valintasi. Sen kun otat mukavan asennon tuolissasi ja odotat, että hän kuolee. Sitähän sinä haluat. Ja muistutan vielä, että tämä olet sinä. Nämä ovat sinun ajatuksiasi. Ei täällä ketään muitakaan ole. On vain sinä.

Kosketat seinää. Olosi kevenee. Omatuntosi on puhdas, kävi miten kävi.

Lääkäri tulee kertomaan, että läheisesi tilassa on tapahtunut käänne parempaan. Uusi lääke on tuonut lupaavia tuloksia. Uusi lääke – vai sinun pieni taikatemppusi? Eihän se ole mahdollista. Mutta entä jos kuitenkin…

Lääkäri poistuu. Sinä kosketat seinää uudelleen. Tällä kertaa teet sen kahdesti. Eikö parillinen luku tunnukin paremmalta?

Kosketat seinää kaksi kertaa kummallakin kädellä. Seiniä on parillinen määrä. Kosketat niistä jokaista kaksi kertaa kummallakin kädellä. Odotushuoneessa istuu muutama muukin ihminen. Joku katsoo sinua. Sinä väistät katsetta. Se meni pilalle. Sinun pitää keskittyä. Aloitat alusta. Kaksi kertaa kaksi kättä kertaa neljä seinää. Ja huojentunut olo. Se on järjetöntä. Ja se on elintärkeää. Se on turhaa. Ja sillä hetkellä se on ainoa asia, millä tässä maailmassa on väliä.

Pakko-oireinen häiriö koostuu pakkoajatuksista ja -toiminnoista. Useimmilla pakko-oireisilla on jossakin muodossa molempia. Pakkoajatuksia kuvaillaan usein niin, että kyseessä on toistuvasti mieleen tunkeutuva, ahdistava ajatus tai mielikuva, jota ihminen ei tunnista omakseen. Minkäänlaisia harhoja ei kuitenkaan ole ja henkilö tietää, että ajatukset ovat hänen omiaan.

Mutta mitä oikeastaan tarkoittaa ”mieleen tunkeutuva ajatus”? Oikeastaan se ei ole mitään kummempaa kuin mikä tahansa epämiellyttävä ajatus tai mielikuva, joka pulpahtaa tietoisuuteen ja saa ihmisen ahdistumaan: Miksi ajattelen tällaista? Mitä tämä tarkoittaa? Ongelma ei ole se, että pakko-oireinen ajattelisi määrällisesti enemmän kuin muut ihmiset (vaikka se tuntuukin siltä), eikä se, että hänen ajatuksensa olisivat lähtökohtaisesti jotenkin poikkeuksellisia (vaikka sairastavasta tuntuukin, että kukaan muu ei ajattele näin kamalia/omituisia/pahoja ajatuksia). Ongelma on se, että pakko-oireinen reagoi tiettyihin ajatuksiin paljon voimakkaammin kuin sellainen ihminen, jolla ei ole OCD:tä. Epämiellyttävä ajatus aiheuttaa voimakkaan henkisen ja fyysisen ahdistuksen ja pakokauhun. Tämä reaktio saa ajatuksen tuntumaan merkitykselliseltä. Pahat ja ahdistavat ajatukset tuntuvat olevan merkkejä esimerkiksi siitä, että a) olen vaarassa, b) olen paha ihminen (mikä on itse asiassa tietynlainen vaara sekin – uhka kohdistuu tällöin minäkuvaan ja identiteettiin) tai c) asiat eivät ole niin kuin niiden kuuluu olla.

Ahdistus helpottuu pakkotoimintoja suorittamalla, mutta seurauksena on noidankehä, jossa pakkoajatuksia ja -toimintoja on yhä enemmän ja enemmän. Ja ne todella syövät kaiken tieltään. Kun pakko-oireinen häiriö pääsee pahaksi, kaikki muu käy mahdottomaksi.

”Äärimmillään pakkoajatuksista kärsivä voi pestä kätensä lähes verille pelätessään tartuntoja, palata tarkastamaan oven lukot uudelleen ja uudelleen muutaman minuutin välein, lievittää rivojen ajatusten tuottamaa syyllisyyttään laskemalla ritualistisesti sata kertaa tietty laskutoimitus jne.” (http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00403)

Kokemusteni perusteella sanoisin, että äärimmillään pakkoajatuksista kärsivällä ei ole enää mitään muuta kuin pakkoajatuksensa ja -toimintonsa. Äärimmillään käsiä pestään, vaikka ne jo vuotavat verta ja vaikka ei enää edes muistettaisi tai tiedettäisi, miksi ne ovat likaiset. Ne vain tuntuvat likaisilta, eikä se tunne lähde pois. Tulikuumaa vettä ja saippuaa, uudestaan, uudestaan, uudestaan. Jos saippua loppuu, niin jatketaan shampoolla tai tiskiaineella. Äärimmillään ei palata tarkistamaan lukkoja – niiden luota ei pystytä enää ollenkaan poistumaan. Äärimmillään lasketaan sata kertaa sata kertaa sataan, ja jos loppumetreillä mokataan, niin on aloitettava alusta.

Äärimmillään ei enää pelkää kuolevansa pakkoajatusten esittämiin uhkiin, vaan tuntuu, että ne ajatukset itsessään vievät hengen.

Minulla on ollut laadullisesti kahdentyyppisiä pakkoajatuksia (tämä jaottelu ei ole mikään virallinen, mutta tällä tavalla minä näen asian):

  1. Pakkoajatukset, joissa on jokin ”järkevä” logiikka. Esim. pelko siitä, että sairastuu syöpään. Kuka tahansa voi koska tahansa sairastua syöpään. Myös esimerkiksi pelko siitä, että kahvinkeitin jäi päälle. Kahvinkeitin voi ihan oikeasti jäädä päälle. Nämä pelot ovat siis ihan ymmärrettäviä pelkoja, mutta pakko-oireisella ne menevät yli, ja hän huolehtii näistä asioista kohtuuttoman paljon ja näkee hirveästi vaivaa yrittäen estää pelkäämiään asioita tapahtumasta. Tällaisten obsessioiden kohdalla on hyvin tärkeää, että ihminen ei pyri vakuuttamaan itseään siitä, että pelätyt asiat eivät tapahdu – hänen pitäisi sen sijaan pyrkiä hyväksymään, että ne voivat tapahtuakin.
  1. Pakkoajatukset, jotka noudattavat ainostaan sairauden sisäistä logiikkaa. OCD:llä on taipumus yhdistää asioista, jotka eivät oikeasti liity toisiinsa. Seurauksena on se, että pakko-oireinen voi pelätä esimerkiksi, että hänen lapsensa kuolee nukkuessaan, ellei hän kosketa lastenhuoneen seinää joka ilta 16 kertaa, sano lapselleen hyvää yötä tietyllä tavalla ja asettele lapsen peiton kulmia tarkasti suoraan. Tai pelätä, että (tiettyjen) pahojen asioiden ajatteleminen johtaa jollakin yliluonnollisella tavalla (tiettyjen) pahojen asioiden tapahtumiseen. Toisiinsa liittymättömien asioiden välillä tuntuu olevan yhteys, ja se tunne on niin voimakas, että se ei ota lähteäkseen, vaikka järki sanoisi, että mitä hittoa?

Ajatellaan vaikkapa käsienpesua, tuota eniten julkisuutta saanutta kompulsiota. Sen taustalla voi olla jokin periaatteessa looginen mutta pakko-oireisella kohtuuttomat mittasuhteet saava pelko (mitä jos tuossa ovenkahvassa on norovirus ja sairastun vatsatautiin koskettuani siihen?). Yhtä hyvin käsienpesu voi kuitenkin liittyä myös johonkin pakkoajatukseen, jolla ei ole mitään tekemistä hygienian kanssa (jos en pese nyt käsiä, joudun huomenna auto-onnettomuuteen). Ihminen voi myös kokea, että ”pahojen asioiden” ajatteleminen tekee hänestä jollakin perustavanlaatuisella tavalla pahan ihmisen. Tätä pahuutta hän voi yrittää pestä pois niin kuin pesisi jotakin oikeaa likaa.

Kompulsiivinen pesijä ei ole siis välttämättä lainkaan bakteerikammoinen.

Se tuntuu siltä kuin joku kertoisi sinulle tuhat kertaa päivässä, että olet maailman pahin ihminen. Se tuntuu siltä kuin joku kertoisi sinulle tuhat kertaa päivässä, että kaikki hyvä elämässäsi tulee tuhoutumaan, kuolemaan, katoamaan ja hajoamaan, ja se kaikki on yksin sinun syytäsi. Kuin olisit jatkuvasti vain sekuntien päässä katastrofista, joka tuhoaa elämäsi lopullisesti. Kuin päällesi olisi kaadettu litroittain näkymätöntä myrkkyä. Se tuntuu siltä kuin kaikki paha, mitä voit kuvitella, tapahtuisi väistämättä hetkenä minä hyvänsä. Rinnakkaistodellisuudelta, jossa koko maailma on tulessa.

Ja siinä todellisuudessa sinä olet yksin.

Yksin sinä olet vastuussa kaikesta, eikä vaihtoehtoja ole.

Sinun on pakko.

Luet netistä, että pari prosenttia ihmisistä kärsii samasta ongelmasta, mutta et ikinä kuule kenenkään puhuvan asiasta. Se tuntuu oudolta ja saa koko jutun tuntumaan melkein vieläkin yksinäisemmältä. Missä te olette? Missä me olemme? Nykyään netistä löytää vertaistukea ihan eri mittakaavassa kuin reilut kymmenen vuotta sitten, mutta netin ulkopuolella me olemme edelleen enimmäkseen melko vaiti asiasta. Kaikilla on tietenkin oikeus yksityisyyteen eikä kenelläkään ole velvollisuutta kertoa sairaudestaan kenellekään (kannustan kuitenkin kaikkia puhumaan lääkärille), mutta surullista on se, että monet haluaisivat puhua asiasta, mutta eivät uskalla, koska se tuntuu liian hävettävältä.

Pakko-oireisuus on pelottavaa, ahdistavaa, ärsyttävää, turhauttavaa ja hämmentävää.

OCD saa teoriassa mahdolliset asiat tuntumaan väistämättömän todennäköisiltä – ja OCD:llä on uskomaton kyky perustella asioita teoriassa mahdollisiksi.

Miksi OCD:stä on niin vaikea puhua?

Siitä todella on.

Kun olen kertonut ihmisille, että minulla on pakko-oireinen häiriö, olen useimmiten saanut vastaukseksi kysymyksen:

”Mitä se tarkoittaa?”

Se on uuvuttava lähtökohta. Miten selitän asian selkeästi ja hyvin? Entä jos en halua kertoa oireistani tarkemmin? Miten tästä puhutaan yleisellä tasolla? Luettelenko kaikki tavallisimmat pakko-oireet? Osaanko selittää pakko-oireiden mekanismin? Ymmärtääkö toinen varmasti oikein? Hyvä kun itsekään ymmärrän, mikä minua vaivaa.

OCD:stä on vaikea puhua yleisellä tasolla, koska ihmisten oireet vaihtelevat niin paljon. Minulla ja jollakulla toisella OCD:stä kärsivällä ei välttämättä ole mitään samoja oireita. Oireiden tarkasta sisällöstä puhuminen ei välttämättä innosta, sillä pakkoajatusten sisällöt koskevat usein todella henkilökohtaisia asioita. On vaikea selittää, miksi pelkää esimerkiksi satuttavansa jotakuta itselleen rakasta ihmistä. Entä jos se toinen luulee, että oikeasti haluan ja aion tehdä jotakin kamalaa?

Ei ole ihme, että käsienpesusta ja hellantarkistelusta on tullut OCD:n tyyppiesimerkkejä, vaikka todellisuudessa ne eivät kosketa läheskään kaikkia OCD:tä sairastavia. Niistä vain on ainakin minun kokemukseni mukaan ehkä vähän helpompi puhua. On helpompi puhua bakteerikammosta kuin selittää, millä tavalla vääränlaisten asioiden ajatteleminen voi kontaminoida asioita henkisesti ja minkälaisilla tempuilla sen voi kumota (ja millä tavalla siihen uskoo, vaikka ei oikeasti usko). Bakteerikammohan on jotain, minkä suurin osa ihmisistä pystyy joltensakin käsittämään, vaikkei itse kärsisikään siitä. Sellainen, jolle pakko-oireinen häiriö on vieraampi asia, saattaa reagoida suunnilleen seuraavasti:

”Joo, ymmärrän, muakin ällöttää koskea ovenkahvoihin.”

Syntyy helposti sellainen kuva, että me kaikki olemme vähän neuroottisia. Tämä on OCD:tä sairastavien kannalta ongelmallista. Kaikilla ihmisillä on rutiineja, tottumuksia ja preferenssejä asioiden tekemisen suhteen. Se on kuitenkin aivan erilaista. Minäkin olen ihminen, joka pitää rutiineista ja tottumuksista. Niillä rutiineilla, jotka ovat minulle mielekkäitä, ei kuitenkaan ole mitään tekemistä OCD:ni kanssa. Minulta on myös kerran kysytty vitsillä, että onko minulla OCD, kun tylsyyttäni järjestelin pöydällä lojuvia tavaroita. On, mutta ei tällä ole mitään tekemistä sen kanssa! Siinä taas yksi syy, miksi OCD:stä on vaikea puhua: en halua, että tekemisiäni laitetaan OCD:n piikkiin silloin, kun ne eivät liity OCD:hen. Mutta tämä ei välttämättä toteudu, jos ihmisillä on puutteellinen tai virheellinen kuva OCD:stä. Minulla olisi tästä aiheesta paljon enemmänkin henkilökohtaisia esimerkkejä.

Enkä tarkoita, että vain ne, joilla on lääkärin antama OCD-diagnoosi, saisivat puhua neuroottisuudesta. Monilla OCD:stä kärsivillä ei ole diagnoosia. Tarkoitan vain sitä, että OCD:stä ja mieltymyksistä ei voi puhua saman otsikon alla. Jos joku miettii, ovatko hänen rutiininsa ja rituaalinsa harmittomia vai sittenkin ehkä merkki jostain vakavasta, mielestäni aika hyvä mittari on se, mitä tapahtuu, kun ei pääsekään tekemään kyseisiä asioita kyseisillä tavoilla. Jos se aiheuttaa sietämättömän ahdistuksen ja pakottavan tarpeen päästä suorittamaan rutiinit, niin kyse voi olla pakko-oireisuudesta. Tällöin kannattaa pikimmiten hakeutua lääkäriin selvittelemään asiaa. Kun sanon pikimmiten, tarkoitan pikimmiten. Hoitamattomana OCD:llä on taipumus lähinnä pahentua, eikä sitä kannata jäädä odottamaan.

Mutta jos rutiinien häiriintyminen ei aiheuta kovin voimakkaita negatiivisia tuntemuksia, niin syytä huoleen tuskin on. Jos voit tarvittaessa jättää rituaalisi väliin tai muuttaa niiden kulkua, olet turvallisilla vesillä.

Erilaiset väkivaltaan, seksuaalisuuteen tai uskontoon liittyvät ns. tabuajatukset ovat usein sellaisia, joista ihmiset eivät puhu. Onko se ihmekään? Kaikki ajattelemaan kykenevät ihmiset ajattelevat toisinaan sellaisia ajatuksia, joista eivät mielellään puhuisi ääneen. Useimmille tämä ei ole ongelma, sillä ne ajatukset katoavat yhtä äkkiä kuin ilmestyivätkin. Pakko-oireiselle ei käy niin. Ajatukset eivät katoa, vaan ne palaavat uudelleen ja uudelleen. Jos tilanne on oikein paha, niin ajatukset eivät välttämättä lähde ollenkaan, vaan ovat mielessä käytännössä koko ajan heräämisestä nukahtamiseen saakka. Ainakin. Minä olen ollut pakko-oireinen myös unissani. Se ei ole mitenkään ihmeellistä, mutta se tuntuu julmalta.

Jos kaikilla ihmisillä olisi jonkinlainen käsitys siitä, millainen sairaus OCD on, niin sairastavien olisi helpompaa puhua sairaudestaan. Se on kenties vielä aika kaukainen toive, mutta toivottavasti voin osaltani vaikuttaa OCD-tietoisuuden lisääntymiseen edes jonkin verran. Olisi myös tärkeää, että terveydenhuollon ammattilaisilla olisi mahdollisimman hyvä kuva pakko-oireisuuden mekanismista, ja siten kyky tunnistaa pakko-oireinen häiriö silloinkin, kun oireet eivät ole kaikkein tyypillisimpiä. OCD:hen sairastunut uskoo usein ”seonneensa”, ja mitä pikemmin hän saa oikean selityksen oireilleen, sitä parempi.

Jos OCD olisi paremmin esillä mediassa ja jos populäärikulttuurissa tulisi edes joskus vastaan realistisesti kuvattuja pakko-oireisia, olisi kynnys omasta sairaudesta puhumiselle pienempi. Mutta mitä meillä on, oikeasti? As good as it gets ja Jack Nicholsonin esittämä Melvin Udall, homofobinen misantrooppi, joka heittää koiran roskakuiluun? Turun kaupunginteatterissakin viime syksystä saakka pyörinyt Toc Toc – komedia neurooseista, jota mainostetaan juurikin sanomalla, että kaikilla meillä on omat neuroosimme? The Big Bang Theoryn Sheldon Cooper? Missä ovat fiktiiviset OCD:tä sairastavat hahmot, jotka toisivat esille sellaisia pakko-oireisuuteen usein liittyviä seikkoja kuin ylikorostunut vastuuntunto, häpeä ja jatkuva, raastava syyllisyydentunne? Ja miksi populäärikulttuurin neurootikot ovat aina kontaminaatiopelkoisia? Kuinka arvostaisinkaan, jos joku rohkenisi kuvata vaikkapa tabuajatuksista kärsivää pakko-oireista, jolla ei olisi minkäänlaisia hygieniaan liittyviä huolia ja joka ei ikinä miettisi kahdesti, tuliko hella varmasti sammutettua.

Hainpa muuten kokeeksi Ylen sivuilta pakko-oireista häiriötä käsitteleviä juttuja. Hakutuloksia oli yhteensä 34. Vanhin oli vuodelta 2003 (muistan, miten sairauteni alkuaikoina se oli yksi niistä harvoista pakko-oireita käsittelevistä suomenkielisistä artikkeleistä, joita netistä löytyi) ja tuorein vuodelta 2016.

Sitten hain ”kaksisuuntainen mielialahäiriö”. 250 hakutulosta.

”Skitsofrenia”. 707.

”Anoreksia”. 589.

”Paniikkihäiriö”. 274.

Kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja skitsofreniaa sairastaa n. 1 prosentti väestöstä, OCD:tä vähintään yhtä moni (arvioiden mukaan 1-3 %). Miksi skitsofreniaa käsitteleviä juttuja on yli 700 ja OCD:tä käsitteleviä kolmisenkymmentä? En rehellisesti sanottuna tiedä, miksi OCD:stä puhutaan Suomessa niin vähän. OCD vaikuttaa paljon harvinaisemmalta kuin mitä se on.

Yhtä kaikki: OCD:stä on vaikea puhua, koska siitä ei puhuta.

Puhuttaisiinko pakko-oireisesta häiriöstä?

Pakko-oireisesta häiriöstä pitää puhua enemmän. Siksi perustin tämän blogin, vaikka en totta puhuen ole erityisen kiinnostunut bloggaamisesta noin muuten. Jos en bloggaisi tästä, en varmasti bloggaisi ollenkaan. Mutta tämä on kenties paras tapa tavoittaa ne ihmiset, jotka tästä voisivat hyötyä. Vloggaaminen olisi tietysti nykyaikaisempaa, mutta haluan ainakin toistaiseksi kirjoittaa tätä suhteellisen anonyymisti, etten alkaisi sensuroida itseäni tai huolehtia epäolennaisista asioista. (En tosin hetkeäkään kuvittele, etteivät tuttuni voisi minua tunnistaa.) En myöskään halua tuoda itseäni mitenkään liikaa esille, sillä tämä ei ole ensisijaisesti minun elämääni käsittelevä blogi. Varmasti tulen kuitenkin kirjoittamaan myös omasta elämästäni. Minulla on pakko-oireinen häiriö, jota olen sairastanut 12-vuotiaasta saakka. Ensimmäiset vuodet pakko-oireisen häiriön kanssa olivat elämäni hirveimpiä, nykyään oireilu on kausittaista: välillä on hyviäkin aikoja, ja vaikeina aikoina olen oppinut toimimaan paljon paremmin kuin nuorempana.

Mutta oikeasti minä voisin olla ihan kuka tahansa. Riippumatta siitä, kuka sinä olet, minä voisin olla sinun lapsesi, sinun vanhempasi, sinun työkaverisi, sinun opettajasi, sinun oppilaasi, sinun serkkusi, sinun ystäväsi, sinun luokkakaverisi… Pakko-oireiseen häiriöön voi sairastua kuka tahansa, eikä ulkopuolinen voi useinkaan huomata sitä mistään. Älä siis luota siihen, että tunnistat kyllä pakko-oireisen, jos sellaisen näet. Monilla pakko-oireisilla ei ole lainkaan näkyviä kompulsioita ja suurin osa pyrkii salaamaan oireensa muilta. Pakko-oireiset kehittyvät usein varsin hyviksi oireidensa kätkemisessä.

On tärkeää muistaa, että minä en ole lääkäri, psykologi tai terapeutti. Ajatukseni ovat vain yhden pakko-oireisen kokemuksia ja näkemyksiä sairaudestaan. Se, mikä on auttanut minua, ei välttämättä ole hyödyllistä kaikille muille. Se, mikä ei ole auttanut minua, voi pelastaa jonkun toisen.

Jos sinulla on elämääsi häiritseviä pakko-oireita, hakeudu lääkäriin mahdollisimman pian. Se on paras neuvo, jonka voin antaa. Se on jotain, minkä itse opin aikanaan kantapään kautta. Sinun ei tarvitse yrittää selättää ongelmaasi yksin. Sinun ei tarvitse hävetä oireitasi, kun menet lääkäriin (eikä koskaan muulloinkaan). Ihan oikeasti. Pakko-oireinen häiriö ei ole mikään pieni ongelma, eikä pakko-oireisuus tee kenestäkään mitenkään ”omituista” ihmistä. Hoitamattomana se voi äityä todella, todella pahaksi. Pakko-oireiset kärsivät oireistaan usein vuosikausia ennen kuin hakevat apua. Minäkin uskottelin pitkään itselleni, että saisin pakko-oireeni loppumaan kunhan vain yrittäisin tarpeeksi kovasti. ”Kova yrittäminen” tarkoitti valitettavasti lähinnä sitä, että suoritin mentaalisia kompulsioita, joita en tunnistanut kompulsioiksi.

Meillä on ongelma niin kauan kuin on ihmisiä, jotka luulevat, että pakko-oireisuus tarkoittaa (kaikkien kohdalla) bakteerikammoisuutta tai pedanttiutta. Meillä on ongelma niin kauan kuin vastaan tulee toistuvasti ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kuulleet pakko-oireisesta häiriöstä (jota kuitenkin sairastaa ainakin 1-3 prosenttia väestöstä, eli mistään harvinaisesta sairaudesta ei ole kyse). Meillä on ongelma niin kauan kuin ne, jotka eivät ole koskaan kuulleet pakko-oireisesta häiriöstä, sairastuvat siihen itse ja luulevat ”seonneensa”. Meillä on ongelma niin kauan kuin ihmiset luulevat, että pakko-oireisuus on luonteenpiirre tai että sitä voi käyttää tietynlaista käytöstä kuvaavana adjektiivina. Meillä on ongelma niin kauan kuin on ihmisiä, joiden näkemys pakko-oireisuudesta on se, että ”kaikkihan me olemme vähän neuroottisia” tai ”kaikillahan meillä on omat outoutemme”. Meillä on ongelma niin kauan kuin on ihmisiä, joiden mielestä pakko-oireet ovat huvittavia.

Sillä meillä on ihan tarpeeksi kestämistä varsinaisessa ongelmassamme, siis pakko-oireissa.

Toivon, että kirjoituksistani on apua pakko-oireisille ja heidän läheisilleen – pakko-oireinen häiriö koskettaa sairastavan lisäksi lähes väistämättä tavalla tai toisella myös hänen lähipiiriään. Läheisten voi olla vaikeaa ymmärtää mistä on kyse. Pakko-oireisen on usein itsekin vaikea ymmärtää, miksi hän ei pysty lopettamaan pakkotoimintoja ja olemaan välittämättä pakkoajatuksista.

Pakko-oireisen häiriön on korkea aika saada enemmän huomiota: siitä on puhuttava enemmän.

On puhuttava siitä, kuinka vakava ja invalidisoiva sairaus se pahimmillaan on.

%d bloggers like this: