Yhä täällä

Yksi tärkeimmistä blogia koskevista päätöksistäni oli aikanaan se, että en kirjoita vain kirjoittaakseni jotain. Halusin, että kaikki blogin postaukset ovat tarkoituksenmukaisia. En halunnut alkaa toistaa itseäni. Siksi kirjoitan vain, kun todella haluan. Siksi pidän tarvittaessa kahden vuoden tauon. Olen iloinen siitä, että lukijat ovat kuitenkin edelleen löytäneet tänne – kävijämääristä päätellen niin vanhat kuin uudetkin. Toivottavasti teksteistäni on ollut apua!

Luulen, että suhteeni OCD:hen on pysynyt viime vuosina pitkälti ennallaan. Nykyään pyrin kuitenkin entistä tietoisemmin välttämään OCD:n personointia, tai ainakin tahdon välttää OCD:n konstruoimista hirviöksi. Erilaiset hirviö- ja kiusaajametaforat tuntuvat olevan hyvin tavallisia OCD:stä puhuttaessa, mutta ne eivät oikein koskaan ole olleet minua varten. Olen joskus nuorempana jossain määrin omaksunut ne käyttööni, mutta niistä ei ole koskaan ollut minulle mitään hyötyä. Minulla on ollut aiemmin tapana kuvata OCD-oireilun aikana tapahtuvaa sisäistä monologia dialogimuodossa, sillä usein sisäisestä puheesta on ikään kuin erotettavissa OCD-puoli ja jonkinlainen rationaalisempi ajatuskulku sen rinnalla. Tätä monet kuvaavat niin, että OCD on hirviö, joka uhkailee ihmistä ja vaatii toimimaan. Rationaalinen minä sitten yrittää vastustaa tätä hirviötä.

Minun OCD:ni ei kuitenkaan ole hirviö. Uskon, että mikäli OCD:ni voitaisiin tarkoituksenmukaisesti elollistaa, niin se olisi omalla tavallaan hyvis (mistä ei tule vetää johtopäätöstä, että OCD olisi hyvä tai mukava asia). Minun OCD:ni olisi ihan vaan semmoinen hätääntynyt tyyppi, joka sanoisi: ”Ei mennä minnekään, se on vaarallista. Ollaan täällä kotona eikä tehdä täälläkään mitään, niin on turvallista. Turva on kaikkein tärkeintä elämässä. Pienikin epävarmuus tarkoittaa suurta vaaraa. Jos vaara on, se täytyy poistaa, vaikka se veisi miten paljon aikaa ja energiaa”.

En usko, että OCD:ni on olemassa piinatakseen minua. Sellaisia intentioita varten se tosiaan tarvitsisi oman tietoisuuden, ja sitä sillä ei ole. Ymmärrän kyllä erinomaisen hyvin, mikä on metafora. Haluan vain kiinnittää erityistä huomiota siihen, millaisia metaforia käytän. Ajatus päänsisäisestä hirviöstä saa minut tuntemaan itseni voimattomaksi. Ajatus pienestä hätääntyneestä tyypistä, joka olen oikeastaan minä itse, tuntuu paljon todenmukaisemmalta ja auttaa minua ymmärtämään itseäni. On loppujen lopuksi helpompaa yrittää rohkaista itseään kuin yrittää karkottaa hirviö, joka hahmottuu olevaksi vain omien ajatusteni loputtomissa poimuissa – jos sielläkään. Elämä OCD:n kanssa tuntuu siltä kuin olisin yhtä aikaa sekä 6- että 26-vuotias. Yritän hyväksyä sen, että pääni toimii tällä hetkellä tällä tavalla. Uskon, että vain siitä lähtökohdasta pystyn todella vaikuttamaan siihen, miten se kenties jatkossa toimii.

En näe erityistä tarvetta konstruoida jokaista obsessiotani esimerkiksi muotoon ”OCD sanoo, että…” En tarkoita myöskään kritisoida OCD:n personointia tai tiettyjen metaforien käyttöä. Eri ihmisille toimivat eri asiat, ja on hyvä, että lähestymistapoja on monia. Minulle itselleni on kuitenkin tärkeää pyrkiä aktiivisesti eroon it’s not me, it’s OCD -hokemasta. Yritän ottaa kaikki ajatukset vastaan ihan rauhallisesti. Kaikki ne ovat vain ajatuksia eivätkä siksi kovin merkityksellisiä. Osasta pidän, osasta en. Joidenkin sisältöön uskon, joidenkin en. Minun ei tarvitse tietää, mikä ajatus on niin sanottu OCD-ajatus ja mikä ”omani”. Tästä aiheesta olen kirjoittanut aiemminkin.

Elämässäni myös terapia-asiat ovat muuttuneet. Kävin aiemmin terapiassa, mutta se loppui ennen aikojaan minusta riippumattomista syistä. Olen etsinyt uutta terapeuttia tuloksetta nyt yhdeksän kuukautta. Suomessa on lopulta hirveän vähän terapeutteja, jotka oikeasti osaavat hoitaa pakko-oireita. Keskusteluterapia on pidemmän päälle sangen tehotonta. Se tarjoaa hetkellisen helpotuksen pakko-oireiden tuomaan pahaan oloon, mutta pysyvää apua vaikeisiin pakko-oireisiin siitä ei saa. Pakko-oireita on käytännössä välttämätöntä hoitaa nimenomaan kognitiivisella käyttäytymisterapialla, jossa tehdään aktiivisesti altistusharjoituksia eikä jäädä tuntikausiksi keskustelemaan siitä, tarkoittaako jonkin ajatuksen läsnäolo päässäni jotakin. Riskinä keskusteluterapiassa on se, että terapeutti tarjoaa vakuutteluja, ja vakuutteluhan tunnetusti pahentaa ongelmaa. Valitettavasti osaavan terapeutin löytäminen on erittäin vaikeaa (tällä hetkellä se tuntuu minusta lähinnä mahdottomalta, mutta en halua vaipua epätoivoon).

En ole edes aivan varma, miksi päätin kirjoittaa tämän postauksen. Ehkä siksi, että olen turhautunut, sillä olen taas voinut pidempään huonosti huolimatta siitä, että olen yrittänyt pitää hyvää huolta mielenterveydestäni. Turhautumista lisää se, että en pääse terapiaan, sillä ilman terapeutin tukea on vaikea tehdä kylliksi altistusharjoituksia. Toisaalta kirjoitan myös siksi, että halusin esitellä yllä kuvatun vaihtoehtoisen tavan personoida OCD. Kenties joku lukija kokee sen omakseen. Haluan myös ihan vaan tehdä tiettäväksi, että olen yhä täällä enkä ole hylännyt blogiani. Saatan kirjoittaa uudelleen ensi viikolla tai kahden vuoden päästä.

Ja vaikka päätin aikanaan julkaista vain tarkoituksenmukaista sisältöä, on minun tarpeen muistaa, että tarkoituksenmukainen ei ole yhtä kuin viimeisen päälle täydellinen ja mullistava. Tarkoitusta on kylliksi siinäkin, että tämä tuntuu asialta, jonka tahdon tehdä juuri nyt.

Lopuksi haluan pahoitella suuresti sitä, että en ole vastannut kaikkiin näiden kahden vuoden aikana saamiini viesteihin ja kommentteihin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: