Kuinka paljon on tarpeeksi?

adam-birkett-221271

Sitä kuulee aina sanottavan, että pakko-oireinen on tietoinen oireidensa järjenvastaisuudesta, mutta äh, enkä ole! Tai no joo, olen minä yleisellä tasolla. Tiedän, että pelkään monia asioita, jotka ovat erittäin todennäköisesti vaarattomia. Tiedän, että jos maailma toimisi niin kuin se toimii OCD:n mukaan, me olisimme kaikki jo kuolleet. Lukuisia kertoja ja erittäin mielikuvituksellisin tavoin. Mutta käytännössä asia on monimutkaisempi. Silloin, kun tilanne on päällä, en aina ole varma, onko kyse OCD-oireilusta vai ei. Aina en yksinkertaisesti tiedä, mikä määrä varovaisuutta on tarpeeksi.

Pakko-oireet eivät valitettavasti aina ole niin totaalisen epäloogisia, että sairastuneelle olisi päivänselvää, milloin kyse on pakko-oireesta ja milloin kohtuullisesta varovaisuudesta ja mitä minä muka tiedän kohtuullisesta? Minähän olen aina ollut jokseenkin ylivirittynyt. Ensin olin huolestunut lapsi ja sitten minusta tuli äärimmäisen neuroottinen teini. Tämän kaiken ei-niin-kovin-yllättävä seuraus on se, että nyt olen aikuinen, jolle on jäänyt vähän epäselväksi, milloin elämässä voi ottaa riskin ja milloin ei oikeasti kannata. Kuinka paljon varovaisuutta on tarpeeksi? Jos terve ihminen tuntee esimerkiksi tarvetta tarkistaa jotain, hän voi luottaa siihen tunteeseen paljon enemmän kuin minä. Se on useimmille ihan rakentava tunne. Minut tarkistelu taas vie mennessään. Ja peseminen. Ja järkeily. Ja muistojen läpikäyminen. Varmistelu. Googlettaminen, pahuksen googlettaminen. Näillä aivoilla ei ole varsinaisesti mikään siunaus, että kaikki maailman tieto on koko ajan saatavilla. Minulla on liikaa kysymyksiä, ja niihin kaikkiin on olemassa liikaa vastauksia.

Tietenkään tämä ei ole samanlaista kaikille pakko-oireisille. Jotkut ovat olleet ennen sairastumistaan huomattavan rentoja ja huolettomia. OCD ei ole osa persoonaani, mutta välillä on kuitenkin vaikea sanoa, missä minä lopun ja mistä OCD alkaa. Minun on vaikeaa kuvitella itsestäni versiota, joka ei olisi yhtään pakko-oireinen, koska minä olen ollut aina taipuvainen pakko-oireiluun. Olin jo ennen kuin sairaus kunnolla puhkesi. Olin jo päiväkoti-ikäisenä.

Kompulsioiden tunnistaminen on olennainen askel matkalla kohti vähemmän pakko-oireista elämää. Se voi kuitenkin olla vaikeampaa kuin äkkiseltään luulisi. Veikkaan, että ainakin toisinaan altistusharjoitusten toimimattomuus johtuu juuri siitä, että kaikkia kompulsioita ei ole tunnistettu. Jatkan veikkaamista: taitavan terapeutin ohjauksessa kompulsiot on kenties helpompi tunnistaa, mutta itsehoito vaatii nähdäkseni todella hyvää ymmärrystä siitä, millainen toiminta helpottaa oireita oikeasti ja mikä taas tarjoaa lähinnä kompulsiivisen helpotuksen.

Jotta haitallista käytöstä voi yrittää muuttaa, pitää olla hyvä käsitys siitä, mikä kaikki lopulta on haitallista käytöstä. Vaikka tunnistaisi jonkin toimintamallin kompulsiiviseksi (on taatusti kompulsiivista tarkistaa kaikki sähkölaitteet 20 kertaa ennen kuin pystyy lähtemään kotoa), voi olla joskus todella vaikeaa hahmottaa sitä, missä normaalin ja kompulsiivisen raja kulkee. Ehkä siksi, että normaalin ja kompulsiivisen raja ei kulje tarkalleen ottaen missään. Se on jotain liukuvaa ja yksilöllistä. Mihin siis oikeastaan tähtään? Onko kompulsiivista tarkistaa kaikki kerran? 2 kertaa? Ja kun puhun ”normaalista”, tarkoitan tässä kontekstissa lähinnä: kuinka paljon on tarpeeksi?

Minun tulokulmani tähän kysymykseen on tietenkin erilainen kuin jonkun, joka miettii, onko hänellä pakko-oireita. Minä tiedän, että minulla on. Että minun pääni on mainio kasvualusta sellaisille. Ja siksi olen usein epätietoinen siitä, että olenkohan taas alkanut luisua kohti haitallisia malleja tai kehitänkö peräti jotain ihan uutta neuroosia. Kauhean valppaana saa olla, sillä aina obsessio ei vyöry heti niskaan kaikella voimallaan, sellaisella kaikki kuolevat, jos en toimi nyt heti -tarmolla. Joskus se on salakavalampi, sellainen epämiellyttävä tunne, että parempi katsoa kuin katua. Ja parempi katsoa toisen kerran kuin katua katkerasti. Ja sitten siihen vaan jotenkin tottuu samalla kun siihen sotkeutuu. Ja jossain kohtaa havahtuu siihen, että tämähän itse asiassa tekee elämästä tosi raskasta, mutta siinä kohtaa sitä ei osaa oikein enää lopettaakaan.

Toinen ongelma on se, että ulkoisen kompulsion tilalle saattaa tulla mielensisäisiä kompulsioita. Jos pidättäytyy kontaminaatiopelkoisena pesemästä käsiään, mutta hokee mielessään, että mitään pahaa ei tapahdu, en sairastu, en koskenut siihen, ei siinä ollut mitään, on vain vaihtanut huonon selviytymiskeinon toiseen huonoon selviytymiskeinoon. Tajuttuani tämän olen yrittänyt alkaa ajatella sen sijaan jotain tämänkaltaista: Jotakin pahaa voi tosiaan ihan oikeasti tapahtua, mutta minä selviän siitä kyllä jotenkin. Se on ollut hirveän hyödyllistä, mutta se on myös todella vaikeaa silloin, kun ahdistaa todella paljon.

Toipuminen on jotenkin hämmentävää puuhaa, jos on ollut pakko-oireinen aina tai hyvin nuoresta asti. Silloin ei ole kunnollista muistoa kokonaisvaltaisesti terveestä ajattelusta ja toiminnasta. Pitää luoda jotain uutta. Ihan uudet selviytymismekanismit kompulsioiden tilalle. Keinoja, joiden avulla voisi tuntea olevansa riittävän turvassa vakuuttelematta itselleen, että mitään pahaa ei tapahdu. Jokin tapa olla tarpeeksi turvassa, vaikka ei olisikaan aina 100-prosenttisen varmasti turvassa, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

On pelottavaa päästää irti. Pakko-oireet eivät ole tuoneet mitään hyvää elämääni, mutta ne ovat luoneet illuusion turvasta. Ne ovat luoneet illuusion siitä, että voisin kontrolloida asioita, joita en oikeasti voi kontrolloida. Kun luovun kompulsioista, tunnen luopuvani kontrollista, vaikka tiedän, että oikeasti päästän irti kontrollin illuusiosta en koskaan ole kontrolloinut asioita niin tehokkaasti kuin olen uskonut tai toivonut kontrolloivani. Olen yrittänyt kaikin mahdollisin tavoin pitää kaikki turvassa, mutta loppupeleissä en ole luultavasti pelastanut yhtään ketään yhtään miltään. Aika turhauttava ajatus kaiken jälkeen, mutta niin lienee kuitenkin realistista uskoa. Kompulsiot eivät ole olleet millään mittarilla hyödyksi, mutta ne astuivat kehiin, koska minulla ei ollut parempiakaan selviytymiskeinoja. On jotenkin julmaa, että pahimpina aikoina suunnilleen kaikki, mitä tein päästäkseni ahdistuksesta, oikeasti vain pahensi ongelmaa. Ja nyt joudun sitten kohtaamaan sen kaiken. Joudun luopumaan siitä, mikä on tuntunut ainoalta tavalta kestää joitakin asioita. Ei minun tule sitä ikävä, mutta se tuntuu silti jättävän jonkinlaisen tyhjiön.

Kokemukseni mukaan on verrattain helppoa tunnistaa sellaiset kompulsiot, jotka eivät millään tavalla muistuta mitään normaalia tai tarpeellista toimintaa. On helpohkoa tunnistaa kompulsiiviseksi sellainen toiminta, jolla ei ole elämässä noin muuten mitään käytännön funktiota (jos siis ylipäätään on tietoinen siitä, että on olemassa sellainen asia kuin kompulsio). Vaikkapa se, jos kadulla kävellessä on välteltävä katukivien rajoja. Joillekin sellainen voi tietenkin olla myös leikkiä, joten ei voi sanoa, että se olisi aina kompulsiivista, mutta viivojen välttely ei ole missään tilanteessa oikeasti tarpeellista tai välttämätöntä. Siitä voi siis pyrkiä kokonaan eroon, eikä koskaan tarvitse miettiä, että onko tässä tai tässä tilanteessa normaalia vai kompulsiivista hypellä viivojen yli. En väitä, että tällaisista kompulsioista pääseminen olisi yhtään sen helpompaa kuin muista, mutta niiden tunnistaminen OCD-oireiluksi on kokemukseni mukaan hieman helpompaa.

Käsienpesu, tuo kaikkien tuntema kansikuvakompulsio, on jo heti paljon ongelmallisempi tapaus. Käsienpesu kohtuullisissa määrin on hyvästä. Se on suorastaan välttämätöntä. Hyvä käsihygienia auttaa ihan oikeasti ehkäisemään tautien leviämistä. Käsienpesusta ei ole tarkoitus luopua kokonaan. Kontaminaatiopelkoinen joutuukin helposti tilanteisiin, joissa ei tiedä, missä raja kulkee. Voin kertoa, että on usein hyödytöntä miettiä, kuinka usein joku kuvitteellinen ”keskivertoihminen” pesee kädet monesti joutuu toteamaan, että ei, en todellakaan tiedä, miten terve ihminen toimisi tässä tilanteessa. Eikä tämä koske nyt pelkästään käsienpesua. Tämä koskee ihan liian monta sellaista tilannetta, joihin ihminen jokapäiväisessä elämässään joutuu.

Pakko-oireista toipuminen on uuvuttavan pitkä tie, jonka jokaisessa mutkassa tuntuu heräävän kysymys siitä, mikä on tervettä varovaisuutta ja mikä on kompulsio. Eikä sitä voi myöskään koko ajan olla varmistelemassa muilta, koska on kompulsiivista kysellä jatkuvasti muilta, onko oma toiminta kompulsiivista. Tämä on OCD:ssä ehkä kaikkein tuskastuttavinta: aina löytyy uusia tasoja. Toipuvaa vaanivat kaikenlaiset metapakot, ja helposti huomaakin, että on alkanut obsessoida obsessoimisesta ja vältellä kompulsioita kompulsiivisesti. Tai oikeastaan sitä ei luultavasti huomaa hyvään toviin. Sitä vain ihmettelee, että miksi ei edisty, vaikka tekee koko ajan parhaansa.

OCD-oireet kuvataan aika usein jonkinlaisena aika selkeästi rajattuna parina, jossa ensin tulee pakkoajatus ja sen jälkeen pakkotoiminto, mutta pakko-oireisen todellisuus on usein paljon rönsyilevämpi. Yhteen pakkoajatukseen voi liittyä monta pakkotoimintoa, jotka tapahtuvat joko yhtä aikaa tai erikseen.

Loppujen lopuksi lienee vain pakko todeta, että ei ole olemassa mitään objektiivista totuutta siitä, mikä milloinkin on tarpeeksi. Kyse on ehkä ennen kaikkea siitä, mitä minä haluaisin. Kuinka paljon haluaisin käyttää aikaa esimerkiksi tarkisteluun tai pesemiseen? Kuinka tärkeää puhtaus olisi minulle, jos se ei linkittyisi niin vahvasti turvallisuuteen ja vastuuntuntoon? Mistä kaikesta oikeastaan olen vastuussa? Voinko saavuttaa mitään sillä, että googletan kaiken, mistä olen epävarma? Mihin haluaisin käyttää sen ajan mieluummin?

Kuinka paljon voin tehdä ongelmilleni pyörittelemällä niitä päässäni? Vaikka joskus onnistuisinkin märehtimällä löytämään jotain selkeyttä johonkin asiaan, niin yleensä niin ei tapahdu. Ja siitä olen ainakin ihan varma, että haluaisin elää enemmän ja märehtiä vähemmän. Haluan voida pohdiskella elämääni ilman, että taustalla on kompulsiivinen pyrkimys ”ratkaista” kaikki ne menneet, nykyiset ja tulevat asiat, jotka tuntuvat huonoilta, ahdistavilta ja epämääräisiltä. Minä en lopultakaan voi ajattelemalla muuttaa kaikkia pintoja sileiksi tai avata kaikkea, mikä tuntuu olevan solmussa.

Kirjoittaminen on ollut vaikeaa. Löydän jotain obsessoitavaa kaikesta, mitä haluan sanoa. Aina se ei ole edes mitään kovin selkeää, vaan jokin epämääräinen väärä tunne. Mutta olisi kompulsiivista jättää julkaisematta kirjoituksia vain siksi, että tuntuu koko ajan epämääräisesti väärältä. Olen tehnyt sitä liikaa viime aikoina. Tämän julkaiseminen on tärkeää juuri siksi.

8 kommenttia artikkeliin ”Kuinka paljon on tarpeeksi?

  1. Timo Kallioaho

    Oli hyödyllistä lukea tarinasi, sillä itse jo 30 vuotta OCD:n kanssa eläneenä tunnistan siitä monia yksityiskohtia. – Yhteenvetona voin todeta, että esim. käsien peseminen vereslihalle asti on kohdallani ONNEKSI enää vain painajaismainen muisto menneisyydestä. Sain hyvän avun keväällä 1992, kun minulle tehtiin tukholmalaisessa Sophiahemmets Sjukhusissa ns. anteriorinen stereotaktinen kapsulotomia eli selkosuomella psykokirurginen aivoleikkaus. Siihen loppui esim. käsien liiallinen peseminen.

    Tykkää

    1. Hei! Kiitos kommentista (ja pahoittelut hitaahkosta reagoinnistani). Mahtavaa, että olet saanut avun leikkauksesta. Psykokirurgia on minulle hieman vieraampi aihe, mutta pitäisi kyllä siihenkin joskus perehtyä tarkemmin. Minusta on upeaa, että leikkauksilla pystytään auttamaan monia sellaisia ihmisiä, joita mitkään lääkkeet tai terapiamuodot eivät ole auttaneet. En tiennytkään, että OCD:n hoitaminen aivoleikkauksella on ollut mahdollista jo noin pitkään.

      Tykkää

  2. Tiu

    Hei, ja ennen kaikkea suuri kiitos näistä kirjoituksistasi! Olen kaivannut tällaista vertaistukea jo pitkään, sillä on erittäin tärkeää huomata, ettemme ole yksin. Kirjoituksesi ovat kuin omia ajatuksiani ja siksi niitä on ollut hirvittävän mielenkiintoista lukea; joku muukin todella kokee tätä samaa. Löysin blogisi tänään ja olen lukenut kaikki tekstisi lähes yhdeltä istumalta. Kiitos vielä, kun jaksat pohtia ja kirjoittaa niin kattavasti. 🙂 Kaikkea hyvää sinulle!

    Tykkää

  3. Nimetön

    Moi! Kiitos loistavasta kirjoituksesta:) Minä olen 16 vuotta tällä hetkellä ja Pakko-oireinen ”häiriö”/OCD:ni puhkesi 10 vuotiaana. On uskomatonta kuinka hyvälle päälle tulee siitä, että en ole yksin tämän asian kanssa. Olen itse käynyt pohjan kautta ja olen ollut jopa osastolla, ku ei elämästä tullut oikeen mitään. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin huomattavasti parempi, kiitos taitavan terapeuttini. Mutta edelleen kamppailen rituaalien ja pakko-ajatusten kanssa joka päivä.
    Kaikkea hyvää sinulle ja kiitos vielä loistavasta tekstistäsi:)

    Tykkää

  4. Hei, kiitos sinulle kommentista!

    Sairastuin itsekin OCD:hen teini-iän kynnyksellä ja se oli kyllä hyvin yksinäistä, kun kohtalotovereita oli niin vaikea löytää. Mukava kuulla, että olet saanut apua ja osannut ottaa sitä vastaan. Minun oli nuorempana vaikea antaa kenenkään edes yrittää auttaa ja yritin vain kiivaasti ratkoa kaiken itse, eikä se tietenkään onnistunut. Mahtavaa, että olet löytänyt hyvän terapeutin.

    Kaikkea hyvää sinulle myös!

    Tykkää

    1. Hei! Alkusyksy on ollut aika kiireistä aikaa, joten tässä on nyt tosiaan ollut pieni tauko, mutta uutta tekstiä on kyllä tekeillä. Julkaisu saattaa mennä ensi kuun puolelle, mutta ei huolta, en ole unohtanut blogiani. 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s