Jakaisinko kokemuksiani?

”Luulin olevani ainoa, jolla on näin kauheita ajatuksia.”

Otsikon lause ei ole suora lainaus keneltäkään yksittäiseltä henkilöltä, mutta se voisi olla lainaus ties kuinka monen pakko-oireisen elämäntarinasta. En osaa edes kuvailla, miten helpottavalta tuntuu, kun kuulee ensimmäistä kertaa jonkun toisen pakko-oireisen puhuvan ajatuksistaan ja huomaa, että nuohan ovat tosi samanlaisia kuin minun ajatukseni. Minulle tämä on ollut paljon merkittävämpi kokemus kuin esimerkiksi OCD-diagnoosin saaminen aikanaan. Jos totta puhutaan, niin en muista OCD-diagnoosin tuntuneen käänteentekevältä. Tietenkin se oli jonkinlainen helpotus, mutta se selitti minulle lähinnä kontaminaatiopelkoni  isoin ongelmani olivat silti ne lukuisat ahdistavat ajatukset, jotka eivät liittyneet hygieniaan.

Hyvin selkeän bakteerikammoni takia uskoin joka tapauksessa täysin sen, että minulla on OCD. Mutta olin kaikkien muiden pelottavien ajatusteni vuoksi kuitenkin varma, että olen myös sekaisin jollakin sellaisella tavalla, mitä OCD-diagnoosi (tai mikään muukaan diagnoosi) ei riitä selittämään. Missään ei kuvailtu sellaisia ajatuksia, joita minulla oli. Ei lähellekään tarpeeksi tarkasti ainakaan. Enkä minä silloin vielä pystynyt kunnolla sisäistämään sitä, että olennaisin kysymys ei ole se, ovatko ajatukseni ”OCD:tä” vai eivät se on oikeastaan aika turha kysymys, koska mikään ajatus ei ole ”OCD:tä” sillä hetkellä, kun se ensimmäistä kertaa tupsahtaa tietoisuuteen. Ajatus on vain ajatus, OCD on tunne siitä, että sillä ajatuksella on hirveästi väliä.

Ihmisillä ei ole tapana kertoa toisilleen kaikkein kammottavimmista ajatuksistaan. Ne ajatukset tuppaavat liittymään usein sellaisiin asioihin, joita pidetään tabuina yhteiskunnassamme yleisesti tai ihan vaan oman yhteisömme sisällä. Ja vaikka kyse ei olisi tabuista, niin useimmilla meistä ei ole tapana esimerkiksi sanoa kaverille ääneen, että hei tiedätkö, tajusin just, että mä pystyisin periaatteessa työntämään sut tuon junan alle. Sellaisen sanominen tai kuuleminen tuntuisi useimmista ikävältä, ja suurin osa ihmisistä osaa myös muitta mutkitta sivuuttaa nämä ajatukset merkityksettöminä. Niistä ei tule puhuttua. Seurauksena on meidän pakko-oireiluun taipuvaisten kannalta ongelmallinen illuusio luulemme kauheilta tuntuvien ajatusten kielivän jostain erityisestä. Esimerkiksi siitä, että olemme pahoja. Ihan todella, todella pahoja.

Ajattelinkin puhua nyt hieman siitä, miten suuri merkitys sillä on, että meidän on mahdollista kuulla tai lukea toisten pakko-oireisten kokemuksia. Vaikka on helpottavaa tietää, että kaikilla ihmisillä on samankaltaisia ajatuksia kuin ne, joista me obsessoimme, niin niiden ajatusten samankaltaisuuteen on helpompi uskoa, kun kohtaa ihmisiä, jotka ymmärtävät, mikä niistä ajatuksista tekee niin sietämättömän ahdistavia. Haluan puhua hieman myös siitä valitettavasta kääntöpuolesta, että meidän on kaikesta huolimatta usein vaikeaa jakaa näitä kokemuksia toistemme kanssa.

Ensin meidän täytyy tietenkin jotenkin löytää toisemme. Nykyään siihen on enemmän mahdollisuuksia kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Vertaistukiryhmiä löytyy niin netistä kuin netin ulkopuoleltakin. Minulla on kokemusta lähinnä nettivertaistuesta, tosin pari vuotta sitten kävin myös pakko-oireisille suunnatussa ryhmäterapiassa. Kokemusten jakamista on toki myös esimerkiksi tämä mitä teen täällä blogissani.

Mutta miksi meidän on usein kuitenkin niin vaikea jakaa kokemuksiamme, vaikka löytäisimme jonkun, jonka kanssa jakaa ne?

No. Meitä hävettää. Tämä on tullut tässä blogissa jo monesti esille, mutta ei siitä voi liikaakaan puhua. Meitä hävettää, koska olemme oppineet, että OCD:ssä on muka jotain noloa. Kun puhutaan pakko-oireista pakko-oireisten kesken, häpeä ei onneksi ole välttämättä ihan yhtä musertavaa.

Mutta silloin tiellä saattaa olla kokemusten jakamisen toinen suuri ongelma: pelko siitä, että joku muu saattaisi ahdistua kokemuksistani tai alkaa obsessoida samoista asioista kuin minä. Pelko, että joku lukee oirekuvaukseni ja saa siitä ”vaikutteita”. Tästäkin voi obsessoida mennen tullen: obsessoida siitä, että joku alkaisi obsessoida minun obsessioistani. Omista kokemuksista puhumisen hyödyt eivät välttämättä tunnu riskin arvoisilta. Jos kertomukseni kuuleminen auttaisi vaikkapa sataa ihmistä hieman, mutta aiheuttaisi samaan aikaan muutamalle ihmiselle oireiden pahenemista, niin olisiko parempi jättää se tekemättä?

Nämä luvut ovat tietenkin ihan tuulesta temmattuja. Pelkkää teoriaa ja spekulointia: siinähän minä olen vähän turhan hyvä. Käytännössähän en todennäköisesti saa edes koskaan tietää sitä, jos joku vaikkapa kokee valtavan relapsin luettuaan blogistani jotain ahdistavaa. Ahdistavista asioistahan minä kirjoitan, vaikka yritänkin tehdä sen mahdollisimman ei-ahdistavalla tavalla. Käytän myös sisältövaroituksia parhaan kykyni mukaan, mutta ei se tietenkään estä minua olemasta vaihtelevissa määrin huolissani tästä. Mistä kaikesta oikeastaan pitäisi varoittaa? Mitä jos en varoittanut jostain, mistä olisi pitänyt ymmärtää varoittaa?

Myönnän, että olen jättänyt asioita kirjoittamatta tämän takia. Tämä ei tietenkään ole ongelma, jonka voisi yleistää koskemaan kaikkia pakko-oireisia. Luultavasti tämä on riesa lähinnä niille meistä, jotka pelkäävät aiheuttavansa muille jotakin pahaa. Ja minä olen onneksi kaikesta huolimatta pystynyt kuitenkin kirjoittamaan suurimman osan kaikesta, mitä olen halunnut kirjoittaa.

Eli jos huono tuuri käy, niin OCD voi estää meitä puhumasta OCD:stä. Niin voi käydä myös esimerkiksi silloin, jos tuntuu, että ajatuksista tulee jotenkin paljon todellisempia, jos niistä puhuu tai kirjoittaa. Silloin kun OCD:ni oli pahimmillaan, tämä oli todella iso ongelma. Uskoin, että parasta olisi, kun saisin ratkaistua asiat omassa päässäni, koska sitten voisin uskotella itselleni jälkeenpäin, että mitään sellaisia kauheita ajatuksia ei oikeastaan koskaan ollutkaan. Ei varmaan tarvitse edes sanoa, että se oli strategiana puhtaasti kompulsiivinen (en tajunnut sitä silloin) ja täten täydellisen kelvoton.

Sitäkin voi tietenkin kysyä, että onko oireiden yksityiskohtainen kuvailu tarpeen.

Minun mielestäni se on tarpeen ainakin niin kauan kuin meistä valtaosa joutuu elämään osan elämästään tai huonolla onnella koko elämänsä  siinä uskossa, että kellään muulla ei ole samanlaisia ajatuksia. Niin kauan kuin OCD-oireista puhuttaessa nostetaan aina esille vain ne pari tavallista esimerkkiä ja jätetään mainitsematta, että jos jotakin on ylipäätään mahdollista kuvitella, on siitä mahdollista myös obsessoida. Ja siksi minä kannustan sinua, pakko-oireinen, puhumaan pakko-oireistasi. Mikä ikinä onkin se kaikkein kauhein ajatuksesi, niin jossain on aina joku toinenkin, joka valvoo yönsä samankaltaisen ajatuksen kanssa. Nämä samankaltaisuudet eivät koskaan tule näkyviin, ellei kukaan puhu.

Tähän väliin haluan sanoa, että kellään pakko-oireisella ei tietenkään ole minkäänlaista valistusvelvollisuutta eikä mitään velvollisuutta kertoa omista kokemuksistaan muille pakko-oireisille tarjotakseen vertaistukea. On täysin okei, jos omien kokemusten jakaminen ei tunnu juuri nyt hyvältä tai jostain syystä mahdolliselta. Ja on täysin okei, jos se ei tunnu siltä myöhemminkään. Oma toipuminen on se tärkein juttu. Jos pakko-oireista puhuminen tai kirjoittaminen ja kokemusten jakaminen ei ole sinua varten, niin sitten se ei ole, eikä sen tarvitse olla. Omia rajoja ei pidä ylittää velvollisuudentunnosta toisia pakko-oireisia kohtaan.

Mutta jos kuitenkin haluaa keventää sydäntään itsensä takia ja/tai jakaa kokemuksiaan auttaakseen muita, ei kannata liikaa miettiä sitä, voisiko joku ahdistua siitä. Mielestäni sisältövaroitus pakko-oireiden kuvailusta on useimmiten aivan riittävä varotoimenpide. Sisältövaroitukset ovat minusta yleisesti ottaen hyvä käytäntö: jos lukija tietää olevansa sellaisessa mielentilassa, että oirekuvausten lukeminen saattaisi pahentaa oloa, hän voi halutessaan jättää ne lukematta. Se on parempi ratkaisu kuin se, että kirjoittaja jättäisi tarinansa kokonaan kertomatta  meillä kaikilla on tarina, joka ansaitsee tulla kerrotuksi, jos vain suinkin haluamme sen kertoa.

Pakko-oireista kertominen on minun silmissäni aina upea, rohkea teko. Hiljalleen me pakko-oireiset löydämme toisemme kuka mistäkin, jaamme tarinamme toistemme kanssa ja löydämme niistä yhtäläisyyksiä. Uskon, että on vain ajan kysymys, milloin ensimmäinen OCD-muistelmateos julkaistaan. Ehkä juuri sinä kirjoitat sen.

Mikä merkitys sillä sitten on, että jaamme ja vertailemme kokemuksiamme? Miksi tällä kaikella on niin kauheasti väliä?

Tällä kaikella on väliä siksi, että näiden tuhansien tarinoiden risteyskohdista hahmottuu vastaus erääseen hyvin tärkeään kysymykseen: mikä on pakko-oireinen häiriö? Pakko-oireinen häiriö on se palanen minun tuskaani, jossa sinä voit nähdä palasen omaa tuskaasi. Pakko-oireinen häiriö piirtyy hyvin kirkkaana esiin niissä kohdissa, joissa sanomme toisillemme: ”Luulin olevani ainoa.”

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s