Onko meillä huono epävarmuuden sietokyky?

Sisältövaroitus: pakko-oireiden kuvailua

Lyhyt vastaus otsikon kysymykseen: joissain tilanteissa kyllä, yleisesti ottaen ei välttämättä.

Me kaikki elämme jatkuvassa, kaikenkattavassa epävarmuudessa. Enkä puhu nyt kaikista niistä, joilla on OCD, vaan ihan kaikista maailman ihmisistä. Se, mitä sanomme varmuudeksi, on oikeastaan vain varsin horjumatonta luottamusta asioihin, jotka vaikuttavat äärimmäisen todennäköisiltä. Jos asiaan menee yhtään syvemmälle (esimerkiksi avaa minkä tahansa filosofian perusteita käsittelevän kirjan), huomaa, että on oikeastaan todella vaikeaa olla täysin varma yhtään mistään.

Sitä pidetään suorastaan jonkinlaisena yleisenä totuutena, että me pakko-oireiset siedämme epävarmuutta huonosti. Ymmärrän kyllä, miksi niin ajatellaan, ja osittain se onkin totta, mutta oikeastaan asia ei ole ihan niin yksinkertainen. Minä olen nykyään sillä kannalla, että epävarmuusongelman ydin on itse asiassa siinä, että me pakko-oireiset tunnemme lähtökohtaisesti enemmän epävarmuutta kuin terveet ihmiset. Se on eri asia kuin se, kuinka hyvin tai huonosti me sitä siedämme. Tämä artikkeli avaa asiaa hyvin. Se on pitkähkö ja englanninkielinen, mutta suosittelen sitä ehdottomasti kaikille, joille nämä seikat eivät ole esteitä. Tulen kyllä varmasti palaamaan artikkelissa esitettyihin aiheisiin ja ajatuksiin monta kertaa. Nyt keskityn kuitenkin lähinnä siihen, mitä esitetään kohdassa ”Mistaken belief 3: People with OCD are not as good at accepting uncertainty”.

Moni ihminen ei kiinnitä huomiota sellaisiin asioihin, jotka esimerkiksi minä oitis huomaan ja jotka saavat minut tuntemaan epävarmuutta. Jotta voi sietää epävarmuutta, on ensin saatava kosketus siihen epävarmuuteen. Kukaan ei voi sietää tunnetta, jota ei tunne, tai ajatuksia, jotka eivät käy mielessäkään. Sietäminen on nähdäkseni ennen kaikkea sitä, että tuntee tai tiedostaa jotakin ikävää, mutta pystyy jotenkin toimimaan siitä huolimatta. Tai ihan vaan olemaan hajoamatta. Se ei ole varsinaisesti sietämistä (ainakaan samassa mielessä), että ei ahdistu asioista, joita ei tule ajatelleeksi.

Olen sanonut aikaisemmin, että pakko-oireisten ajatukset eivät lähtökohtaisesti eroa terveiden ajatuksista sisällöltään, ja niin asia onkin. Mutta vaikka sisällöt olisivat samankaltaisia, eroa on esimerkiksi siinä, kuinka usein näitä ”entä jos?” -ajatuksia esiintyy (harvoin, joskus, toistuvasti, koko ajan…) ja millaisen tunnereaktion ne herättävät. Osaavatko aivot sivuuttaa ne? Suostuuko kurkkuun hypännyt sydän palaamaan paikalleen, kun ihminen kertoo itselleen, että ei tässä nyt oikeasti ole mitään hätää?

Minä noteeraan äärimmäisen herkästi kaikenlaisia pieniä ja suuria asioita, ja näen tahtomattani kaikessa jotain epävarmaa, ja se kaikki vaikuttaa minuun aika voimakkaasti. Se ei ole edes seurausta asioiden liiallisesta pyörittelystä. Minun ei tarvitse juurikaan miettiä, mitä riskejä johonkin tilanteeseen saattaisi liittyä. Minä näen kasan mahdollisia ja mahdottomia riskejä heti. Minä noteeraan ajatukset, joiden olisi mielekkäämpää vain kiitää ohi. Kaikenlaisia katastrofiskenaarioita tulvii mieleeni jatkuvasti. Olen alinomaa hyvin tietoinen siitä epävarmuudesta, jossa me kaikki elämme. En osaa sulkea silmiäni siltä. Minulla ei ole sellaista turvallisuudentunnetta, jonka suojista kelpaisi syleillä kaaosta. Ei ainakaan vielä. Sitä kohti toivon kuitenkin olevani matkalla.

Sen sijaan minulla on pää, joka toimii pitkin päivää suunnilleen näin: Saisiko kissa sähköiskun, jos se pureskelisi johtoa? Voisiko se tehdä niin, vaikka se ei ole koskaan tehnyt niin? Pitäisikö kuitenkin kiskoa kaikki johdot irti, kun lähtee kotoa? Onko vastuutonta olla tekemättä niin? Onko kompulsiivista tehdä niin? Mitähän kaikkea voi seurata, jos ovi jää lukitsematta? Iduista voi saada salmonellan. Mitä jos sanon jotain mikä ei ole totta? Miten kaukaisen muiston erottaa valemuistosta? Ja entä jos on silloin ollut humalassa? Miten silloin voi luottaa mihinkään muistikuvaan? Onko tuo verta? Onko minulla haavoja? Koskinko tuohon? Pesisikö terve ihminen kädet tässä tilanteessa vai meneekö tämä taas överiksi? Mitä jos olen oikeasti todella ärsyttävä ihminen, enkä vain tajua sitä itse? Mitä jos dementoidun 40 vuoden päästä? Voisinko estää sen tekemällä jotain juuri nyt? Periytyyköhän Alzheimer? Onkohan suvussani Alzheimeria?

Kun vietän aikaa minulle rakkaiden ihmisten kanssa, läsnä tahtoo olla myös tietoisuus kourallisesta vaaroja, jotka saattavat uhata heitä. Usein ne liittyvät asioihin, joita minä teen tai jätän tekemättä. En välttämättä ole mitenkään romuna niistä ajatuksista kaiken aikaa, mutta siinä ne kuitenkin pyörivät osana tätä valtavaa epävarmuuden vyyhtiä, johon kompastellen tarvon sinnikkäästi eteenpäin. Kun lattialla lojuu johto, ensimmäinen ajatukseni on, että joku voi kompastua siihen. Kun ripustan taulun seinälle, mielessäni pyörähtää käyntiin filmi, jossa kiinnitys pettää ja taulu putoaa seinältä kissan niskaan. Joku toinen ihminen saattaisi samassa tilanteessa miettiä vaikkapa sitä, kuinka hieno taulu hänellä on ja kuinka mukavaa on saada se seinälle. Tai vaikka pähkäillä mitä tekisi ruoaksi.

Kun heitän kirjeen postilaatikkoon, mieleni täyttää epävarmuus siitä, kirjoitinko osoitteen väärin. Entä nimen? Entä jos olenkin vahingossa laittanut kuoreen jotain, mikä ei kuulu sinne? Löytääköhän kirje perille vai hukkuuko se matkalla? Kun kerron ystävilleni jotain suhteellisen merkityksetöntä tarinaa jostakin, mitä minulle on tapahtunut, tulen usein epävarmaksi siitä, onko se oikeasti tapahtunut juuri niin kuin muistan. Ja kun kerron, miltä se jokin minusta tuntui, alan miettiä, tuntuiko minusta varmasti siltä. Kun kissa yskäisee, ensimmäinen ajatukseni on, että kissa tukehtuu. Kun kosken julkisella paikalla ovenkahvaan, ajattelen välittömästi, että jos sairastun vuorokauden tai parin kuluttua, se johtuu tästä hetkestä, se johtuu siitä, että tässä on jokin taudinaiheuttaja. Ainakin kerran niin on käynytkin. (Tiedän, että en oikeasti voi tietää, mistä se flunssa oli peräisin.)

Ja kun kirjoitan tätä tekstiä, en voi lakata miettimästä sitä mahdollisuutta, että joku lukee tämän ja ahdistuu valtavasti jostakin, mitä tässä sanotaan. En voi lakata miettimästä, mitä se olisi, en voi lakata miettimästä, miten voisin estää sen. En ole paniikissa, kun mietin asiaa, mutta en voi täysin sulkea sitä mielestäni. Miten kirjoitetaan ahdistavista asioista ahdistuneille ihmisille? Miten se tehdään ahdistumatta itse?

Mutta yhtä kaikki minä kirjoitan tätä tekstiä. Kirjoitan tätä asunnossa, jonka seinillä kaikesta huolimatta on tauluja. Yksi jopa suoraan sänkyni yläpuolella silläkin uhalla, että se voi periaatteessa pudota yöllä päälleni. Minulle tämä kaikki on rohkeutta, sellaista hyvin spesifiä pientä rohkeutta, jota minun pitää löytää itsestäni koko ajan. En ole myöskään vienyt kissaani takaisin eläinsuojeluyhdistykselle (tyyppi on aikanaan tullut minulle eläinsuojeluyhdistyksen kautta) turvaan taulujen putoamisen teoreettiselta mahdollisuudelta. Ja kuitenkin tapaan ystäviäni, kuitenkin kerron heille elämästäni, kuitenkin kerron miltä minusta tuntuu. Lähetän postia. Kosken tarvittaessa ovenkahvoihin (nykyään) eikä minun ole pakko pestä käsiä sen jälkeen. En juutu siirtelemään johtoja. Matkustan bussilla ja syön ituja. Vaikka ajatukset eivät tunnu kuluvan pois. Vaikka ne eivät lakkaa herättämästä minussa levottomuutta.

Kuka sanoikaan, että minulla on huono epävarmuuden sietokyky? Kaikki äsken luettelemani asiat ovat sellaisia, joista olen joskus obsessoinut tai joista obsessoin ajoittain tai joista voisin aivan hyvin obsessoida. Minä tunnen todella uuvuttavissa määrin epävarmuutta jatkuvasti. On miljoona asiaa, joista voisin obsessoida mennen tullen, mutta en obsessoi. Jotenkin pystyn yleensä puskemaan epävarmuuksien läpi, jotenkin pääsen niiden yli, ali ja ympäri, ja elämä jatkuu. Oikeasti pystyn sivuuttamaan suurimman osan kaikista ”entä jos?” -ajatuksistani ennen kuin niistä tulee obsessioita.

Mutta sitten ovat ne hetket, kun jokin on yksinkertaisesti liikaa. Kun jokin ei vain suostu antamaan rauhaa. Kun on pakko lähteä jahtaamaan varmuuden tyynnyttävää illuusiota. Kun muistan jotain, mitä tapahtui vuosia sitten, ja jään kiinni johonkin siihen tilanteeseen liittyvään epävarmuustekijään enkä voi lakata käymästä sitä tilannetta läpi päässäni kunnes ”tiedän” mitä ”oikeasti” tapahtui. Kun minun on pakko kotoa lähtiessäni asettaa joitakin esineitä kumoon, jotta kissa ei poissaollessani kaataisi niitä päälleen. Kun on taas pakko pestä kädet varmuuden vuoksi uudestaan. Kun jokin ajatus vain jää, vaikka tekisin mitä.

Niinä hetkinä turvallisuudentunne riippuu siitä, saako tunteen varmuudesta vai ei. Silloin en tosiaan kestä epävarmuutta. Ne ovat hetkiä, joina todennäköisyydet ovat rikki. Jos jokin on teoriassa mahdollista, se on väistämätöntä. Hetkittäin muistan, että ai niin, todennäköisyydet, mutta pian ne ovat taas poissa.

Olisi paljon helpompaa sietää epävarmuutta, jos kaikki eivät esimerkiksi koko ajan kärsisi tai kuolisi näyttävästi päässäni. Alkaen läheisistäni ja päättyen joihinkin teoriassa mahdollisiin ihmisiin vaikutuspiirini laidoilla. Jos olisi vain jokin yleinen ymmärrys siitä, että jotain ikävää voi periaatteessa sattua kelle vain, ja vain silloin tällöin jotain hieman tarkempia mielikuvia. Jos ei joka välissä tarvitsisi olla kertomassa itselleen, että no niin, tähänkään ajatukseen ei tarvitse jäädä kiinni, luotetaanpas nyt sitten taas todennäköisyyksiin, mutta ei aleta kuitenkaan yhtään miettiä niitä, koska muuten koko homma menee pilalle ja eksyn taas jonnekin prosenttien murto-osien murto-osiin.

Näillä rikkinäisillä aivoilla olen hemmetin taitava joka kerta, kun pystyn päästämään irti jostakin tietoisuuteeni ilmestyneestä ”entä jos?” -ajatuksesta. Olen siis hemmetin taitava hemmetin monta kertaa joka hemmetin päivä. Emme voi valita ajatuksiamme, ja minun ajatuksissani epävarmuus on jatkuvasti tuskallisen läsnä. Ja minun täytyy antaa sen olla, vaikka se tuntuu hirveältä. Sitä on sietäminen.

Oli sellainenkin aika, kun ihan kaikki oli ihan liikaa. Minun OCD:ni ei ole pyörinyt kovin tiukasti minkään tietyn teeman ympärillä: minä olen käynyt läpi pakko-oireita ihan laidasta laitaan. Jotkin teemat toki toistuvat useammin kuin toiset, mutta minun OCD:ni on aina avoin uusille ideoille. Minulla on elämäni aikana ollut satoja pakko-oireita. Mutta paljon enemmän on siitä huolimatta ollut hetkiä, joina olen onnistunut päästämään irti jostakin ajatuksesta, joka on ollut vähällä jäädä jumiin. Ja usein olen jotenkin pystynyt toimimaan silloinkin, kun jotakin kamalaa on ollut äärimmäisen jumissa päässäni. Tai edes jotenkin hengittämään, jotenkin kestämään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s