Toc Toc – komedia, jota ei olisi pitänyt tehdä

27050173494_fb344612af_o

Sisältövaroitus: mielenterveysongelmien vähättely, mielenterveysongelmille nauraminen.

Lainaukset täältä ja kuvat Turun Kaupunginteatterin kuvapankista.

Kun ensi kertaa näin Turun Kaupunginteatterin Toc Toc -neuroosikomedian mainoksen viime kesänä, päällimmäinen ajatukseni oli suunnilleen: ”Mitä helvettiä nyt taas? Totesin, että en todellakaan mene katsomaan sitä, koska öh, neuroosikomedia? Oikeasti? Missään ei juuri koskaan puhuta siitä, miten vakava ja invalidisoiva sairaus OCD on, ja sitten te teette neuroosikomedian. Ajatus jäi kaivelemaan ja koska näytelmän olemassaolo suututti lähtökohtaisesti niin paljon, oli lopulta pakko ottaa selvää sen sisällöstä. Lopullisen kimmokkeen sain luettuani Turun Kaupunginteatterin sivuille linkitetyt arvostelut Toc Tocista − ne luettuani olin melko varma, että jokin tässä näytelmässä oikeasti mättää ja pahasti.

OCD on kutakuinkin vähiten hauska asia, jonka tiedän. Se ei tarkoita, etteikö sille voisi nauraa kukaan koskaan ikinä missään, mutta se ei missään nimessä ole asia, josta kuka tahansa voisi alkaa koska tahansa missä tahansa vääntää vitsiä. Se, että Turun Kaupunginteatteri katsoo oikeudekseen tehdä niin, tuntuu todella pahalta. Vitsailu voi satuttaa, vaikka sillä ei tarkoitettaisi mitään pahaa. Enkä tosiaan uskokaan, että kukaan tekijöistä on tarkoittanut mitään pahaa. Eikä tämä tietenkään välttämättä tunnu kaikista pakko-oireisista pahalta. Uskon joka tapauksessa, etten ole ainoa, josta tuntuu. Olisi ollut suotavaa, että tuotantotiimi olisi kysynyt itseltään ihan vakavasti, että onko tämä nyt ihan varmasti ok, onko meillä oikeasti ei-pakko-oireisina oikeus käsitellä tätä aihetta tällä tavalla.

Taide ei pelkästään peilaile todellisuutta, vaan se myös ylläpitää ja luo todellisuutta. Se, miten pakko-oireita käsitellään näytelmässä, vaikuttaa siihen, miten pakko-oireisiin suhtaudutaan näytelmän ulkopuolella.

”Toc Toc -komediassa saa nauraa naapurille ja tunnistaa näytelmän henkilöissä piirteitä puolisostaan tai pomostaan.”

En voi olla ihmettelemättä, millä perusteella Turun Kaupunginteatteri katsoo voivansa julistaa, että on ihan okei kokoontua nauramaan pakko-oireille ja pakko-oireisille. Pysähtyikö kukaan miettimään, miltä ”naapurista”, ”puolisosta” ja ”pomosta” tuntuu, kun heidän sairaudelleen nauretaan? Miltä tuntuu, kun joku ulkopuolinen taho julistaa, että kyllä tälle saa nauraa? Sairauksille nauramisen pitäisi aina tapahtua sairaiden ehdoilla. En anna yhdenkään terveen ihmisen määritellä, että sairaudelleni saa nauraa. Se ei ole ok. Minä en ole teidän klovninne. Kun istuin katsomossa nauraa hohottavien ihmisten keskellä, minun teki mieli nykäistä vieressä istuvaa ihmistä hihasta ja kysyä, että tiesitkö, että sinä naurat minulle juuri nyt? Että olen tässä ja olen ihan oikea ihminen ja että sinä naurat sairaudelle, johon kuolee ihmisiä. Meistä pakko-oireisista ainakin puolet masentuu jossain kohtaa. Minä teen itsemurhan todennäköisemmin kuin terve ihminen. Kuinka moni niistä, joiden kanssa istuin katsomossa, tietää tämän? Tietäkää se ensin, niin sitten voidaan katsella tätä nauramisasiaa.

Toc Toc tarkoittaa hyvää, mutta onnistuu itse asiassa aiheuttamaan paljon vahinkoa. ”Meillä kaikilla on omat neuroosimme”, julistaa mainos. Tässä levitetään siis jonkinlaista hyväksymisen ilosanomaa: kaikillahan meillä on jotain tällaisia juttuja, mutta voimme hyväksyä ne itsessämme ja toisissamme ja nauraa niille yhdessä. Ihan kiva idea, mutta ei, emme me voi. Terveen ihmisen ”neurooseilla” ja pakko-oireisella häiriöllä on niin vähän tekemistä toistensa kanssa, ettei niille voi nauraa saman otsikon alla. Minä en halua, että ihmiset hyväksyvät pakko-oireeni minun ”oikkuinani” tai ”piirteinäni”. Minä haluan, että ihmiset ymmärtävät, että minulla on Ihan Oikea Sairaus. Että kyse ei ole minun luonteestani. Että kyse on vakavasta mielenterveysongelmasta. Minä haluan ihmisten nimenomaan käsittävän, että kaikilla ei ole neurooseja samassa merkityksessä kuin pakko-oireisilla. Maailma on valmis neuroosikomedialle ehkä sitten, kun me pakko-oireiset emme enää jatkuvasti törmää ihmisiin, jotka pitävät pakko-oireisuutta hupsuna luonteenpiirteenä tai ärsyttävänä pikku vaivana, josta kärsivät loppupeleissä oikeastaan tavallaan vähän niin kuin kaikki ihmiset. Sitten, kun pakko-oireista puhuttaessa ihmiset vakavoituvat automaattisesti. Ei pakko-oireista puhuessaan voi samaan hengenvetoon todeta, että kaikkihan me olemme vähän neuroottisia. Emme ole. Mutta toiset meistä ovat, ja se voi pilata koko elämän, jos huonosti käy.

Ne, joilla ei ole pakko-oireita, voivat kokea jotenkin ymmärtävänsä pakko-oireisuutta huomatessaan, että heillä itsellään on tapana esimerkiksi pukea aina oikea sukka jalkaan ennen vasenta tai jos he toisinaan stressaavat hetken verran ihan tosissaan siitä, että tulihan se hella nyt varmasti sammutettua. Mutta pakko-oireisen näkökulmasta on yleensä lähinnä masentavaa kuulla näitä sinänsä ihan hyvää tarkoittavia samaistumiskertomuksia. En minä sitä sano, että olisi väärin hakea samaistumispintaa omista kokemuksista. Tarkoitan vain, että ei-pakko-oireisen kokemuspiiristä ei todennäköisesti löydy ikkunaa, josta näkisi kunnolla, millaista on elämä OCD:n tällä puolen. Voitte kunnioittaa pakko-oireisia paljon paremmin myöntämällä, että ette tiedä millaista se on. Antakaa meidän kertoa itse. Luokaa ympäristö, jossa se on turvallista. Kuunnelkaa.

”Mutta miksi koko muu yleisö nauraa kohdassa, jossa minun mielestäni käyttäydytään täysin normaalisti..?”

Minäpä kerron. Se johtuu siitä, että on ihmisille hirveän luontaista kehittää rutiineja ja rituaaleja toisinaan sellaisiakin, jotka tuntuvat hieman hupsuilta. Se on ihan normaalia, ja on ihan normaalia myös joskus tsekata se hella toisenkin kerran. Toistuvuus ja struktuuri miellyttävät monia, ja moni vetää mielellään onnenkalsarit jalkaan ennen työhaastattelua. Tuota kysymystä pohtivalle voisin siis sanoa: onneksi olkoon, sinulla ei ole pakko-oireista häiriötä. Pakko-oireinen ei pidä käytöstään normaalina. Hän pitää sitä kaikkea muuta kuin normaalina, ja tästä kumpuaa valtavasti tuskaa ja turhautumista: miksi en voi lopettaa, kun tajuan ihan hyvin, että tämä on nyt ihan järjenvastaista?

No. Kyse ei ole pelkästään siitä, että kyseisen näytelmän lähtökohta on kyseenalainen. Kyse on myös toteutuksesta. Siinä menee moni olennainen asia pieleen.

Ensinnäkin: näytelmän Vincentillä ei ole pakko-oireita. Vincentillä ei pitäisi olla mitään asiaa OCD-näytelmään. Vincent toteaa itse, että hän tykkää laskea, ja että se on hänelle vähän kuin harrastus (nämä sanat painoin huolella mieleeni  niitä todella käytettiin, ja minun teki mieli nousta seisomaan ja huutaa, että mitä helvettiä tämä hahmo tekee tässä näytelmässä!?). Se, mitä näytelmässä nimitetään numeropakkomielteeksi, on oikeastaan lähinnä jonkinlainen savant-kyky: Vincent laskee jatkuvasti ja kykenee sillä saralla käsittämättömiin suorituksiin: hän laskee hetkessä, kuinka monta minuuttia hänen parikymmenvuotinen avioliittonsa on kestänyt ja niin edelleen. Vincent on tullut terapiaan vain siksi, että vaimo uhkailee erolla, mikäli Vincent ei lopeta laskemista. Vincentin ongelma ei ole pakko-oireisuus, jos hänen keskeisin ongelmansa on se, etteivät muut ymmärrä tätä hänen mukavaa ”laskemisharrastustaan”. Vincent ei laske tukahduttaakseen jonkin ajatuksen aiheuttamaa ahdistusta tai yrittääkseen jotenkin saavuttaa oikeanlaisen tunteen. Hän vain laskee.

Näytelmän jälkeen kuulin erään porukan keskustelevan:

”Minkä sä ottaisit noista pakko-oireista, jos olisi pakko ottaa joku?”

”Sen laskemisjutun!”

”Joo, niin mäkin.”

Ihan ymmärrettävää. Kyllä minäkin vaihtaisin pakko-oireen savant-kykyyn koska vain.

Parempi esimerkki numeroihin liittyvistä pakko-oireista olisi vaikka se, että ihmisen on jatkuvasti laskettava päässään, jotta ei tapahtuisi mitään pahaa. Tai se, että ihminen voi katsoa vain parillisia tv-kanavia. Se, että aina, kun ihminen näkee tai kuulee jonkin ”pahan” numeron, hänen on sanottava päässään ”hyvä” numero.

Myös toinen pakko-oireinen, Bob, luonnehtii oireitaan seuraavasti: ”Pakko-oireeni on se, että en voi astua viivoille, ja mieltymys symmetriaan.” Mieltymys? Eivätkö sanat ”harrastus”, ”tykätä” ja ”mieltymys” pysäyttäneet ketään tuotantotiimin jäsenistä miettimään, että meneeköhän tämä nyt ihan näin. Pysäyttävätkö ne ketään katsojista? Pakko-oireilla ei ole mitään tekemistä mieltymysten kanssa, eivätkä kompulsiot ole mikään harrastus. Juuri tässä näytelmä lyö kaikkia pakko-oireista kärsiviä märällä rätillä naamaan. Sanoilla on valtaa. Pakko-oireen sanominen mieltymykseksi on vastuutonta, loukkaavaa, ymmärtämätöntä ja lyhytnäköistä.

Minä olen erittäin olemassa, vaikka katsoisitte ohitseni vaikka näytelmä katsoo ohitseni kohdeyleisöön, johon en kuulu, ja vaikka se yleisö katsoo takaisin näkemättä minua yhtään sen enempää. Olisin voinut tuntea olevani jokseenkin keskiössä, mutta sen sijaan tunsin olevani vielä syvemmällä marginaalissa kuin tavallisesti. En ikimaailmassa suosittelisi Toc Tocia pakko-oireiselle. En suosittelisi Toc Tocia oikeastaan yhtään kenellekään, koska se johtaa ihmisiä harhaan ja antaa koko sairaudesta ja myös paranemisesta väärän kuvan. Ongelma on se, että Toc Toc on näennäisen kaunis ja sympaattinen kertomus (uskon, että se yrittää ihan vilpittömästi olla juuri sitä): se vaikuttaa päällisin puolin lämminhenkiseltä, eikä sen ongelmallisuutta välttämättä tule huomanneeksi, jos pakko-oireet ovat lähtökohtaisesti vieras asia. Mutta elettyäni pakko-oireiden kanssa puolet elämästäni ja kuultuani sinä aikana aika mykistäviä juttuja muiden suusta, huomaan, että pääni täyttää vain yksi ajatus: älkää tehkö tätä meille.

28893831963_d44594549c_o
Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Ehkä kaikkein tökeröin kohtaus koko näytelmässä on se, jossa yksi pakko-oireisista, Maria, saa sairauskohtauksen. Siis tiedättekö ihan sellaisen fyysisen, oikean sairauskohtauksen. Silloin viivoja pelkäävä Bob unohtaa viivapelkonsa tykkänään ja rientää viivaisen lattian poikki hakemaan Marialle vettä, eikä itse edes huomaa koko asiaa. Ja järkyttävintä on se, että näytelmän juju on juuri tämä. Kaikki pakko-oireiset unohtavat hetkeksi pakko-oireensa auttaessaan toisiaan. Se on ihan mielettömän epäuskottavaa ja tökeröä. Totta on, että tuollaisessa tilanteessa OCD:tä sairastava olisi luultavasti äärimmäisen motivoitunut yrittämään pelkojensa uhmaamista, mutta en hetkeäkään usko, että Bob, joka huoneeseen tultuaan ei pystynyt kävelemään huoneen poikki ja kiipesi tuolilleen kirjahyllyjä pitkin, yhtäkkiä vain unohtaisi viivat. Tosielämän Bob olisi kenties hammasta purren pystynyt juuri ja juuri astumaan viivoille  tai sitten ei. Ei pakko-oireinen unohda olla pakko-oireinen, kun tulee joku ns. oikea hätä. On todella, todella vahingollista antaa ymmärtää, että niin tapahtuisi. Silloin rivien välissä lukee kissankokoisin kirjaimin, että pakko-oireisuus helpottuu, kun nostaa katseen omasta navasta ja keskittyy auttamaan muita. Ikään kuin epäitsekäs toiminta olisi jonkinlainen huipputehokas OCD-lääke. OCD:tä sairastavat eivät lähtökohtaisesti ole mitään oman navan tuijottelijoita. Usein pakko-oireiset ovat liiankin epäitsekkäitä, sillä monet meistä tuntevat olevansa vastuussa kaikkien hyvinvoinnista koko ajan. Silloin tingitään omasta hyvinvoinnista.

Te ette edes halua tietää millainen kaaos syntyi, kun itse yritin joskus paeta pakko-oireitani ratkomalla toisen ihmisen ongelmia.

Pakko-oireisuus ei ole jotain, mikä pitää ihmiset kiireisinä, kun heillä ei ole mitään oikeita ongelmia. En halua edes ajatella, millaisia itsehoito-ohjeita tuon näytelmän nähneillä on tarjota mahdollisille pakko-oireisille tuttavilleen. Voin kuvitella ne kaikki ”et kato vaan ajattele sitä” ja ”mitä jos aloittaisit vaikka jonkun harrastuksen, niin sulla ei olisi niin paljon ylimääräistä aikaa” -tyyppiset hyvää tarkoittavat neuvot.

Toc Toc keskittyy pitkälti siihen, mikä näkyy ulospäin ja sivuuttaa aika lailla pakko-oireiden toisen puolen, sen, mistä kaikki kumpuaa: ne pakkoajatukset, joita kompulsioilla yritetään torjua. Alkupuolella näytelmän Maria toteaa, että hänellä on ahdistavia ajatuksia, mutta hän ei halua puhua niistä, eikä niihin palata missään kohtaa. Lili mainitsee pelkäävänsä, että hän tai joku hänen läheisistään kuolee, ellei hän toista kaikkea sanomaansa kahta kertaa, mutta siihenkään ei mennä sen tarkemmin. (Palilalia on ehkä hieman erikoinen valinta kompulsioksi, sillä ymmärtääkseni se liittyy useammin johonkin muuhun kuin OCD:hen, mutta en tietenkään lähde sanomaan, ettei se voisi olla kompulsio mikä vain voi olla kompulsio. Toivon vain, että näytelmän nähneet ihmiset tietävät, että palilalian taustalla voi olla jotain ihan muutakin. Palilalia on kompulsio, jos sen taustalla on jokin obsessio, kuten Lilillä on. Palilalia voi kuitenkin liittyä myös esimerkiksi autismiin tai Touretteen, ja silloin kyse on aika erilaisesta asiasta.) Miksi ei paneuduttu siihen, miksi Bob ei voi astua viivoille, miksi hänen on aseteltava asiat symmetrisesti, miksi Marian on tehtävä ristinmerkki aina kun toureetikko Fred kiroilee?

Muutama hyväkin asia parituntiseen näytelmään toki mahtui. Oli hyvä, että mukana oli monta erilaista pakko-oiretta, vaikka ne kaikki olivatkin toki sellaisia, jotka jotenkin näkyvät ulospäin. Käytännössä siis vain jäävuoren huippu, mutta sentään tarkastelimme sitä huippua monesta suunnasta. Hyvää oli myös se, että näytelmässä ei koettu mitään totaalisia ihmeparantumisia. Ja tietenkin se, että hahmot eivät pystyneet noin vain selättämään pakko-oireitaan, vaikka muut kannustivat vieressä. Ja oli näytelmässä pari ihan hauskaakin heittoa, lähinnä koskien sitä, miten pitkään joutuu jonottamaan saadakseen apua ja miten siihen apuunkin joutuu usein pettymään: ”Odotinko mä 13 ja puoli kuukautta päästäkseni pelaamaan Monopolia?” Ne naurattivat, koska niihin fiiliksiin saatoin samaistua.

Voin fyysisesti pahoin lukiessani Toc Tocista kirjoitettuja positiivisia arvosteluja. Rintaani puristaa ja tahtoisin keskustella henkilökohtaisesti kaikkien niiden kirjoittajien kanssa. Tahtoisin pyytää heitä katsomaan minua silmiin ja sanomaan minulle, että tämä näytelmä ei loukkaa ketään (näin todetaan useammassakin arvostelussa). Tahtoisin kysyä näytelmän tekijöiltä, että miksi te teitte tämän ja miksi teitte sen niin kuin teitte. Ette te tehneet tätä pakko-oireisille, ja totta puhuen ette ole väittäneetkään niin, joten pisteet rehellisyydestä. Pohjimmiltaan on kuitenkin äärimmäisen kyseenalaista, että ei-pakko-oireiset tekevät pakko-oireista komedian ei-pakko-oireisille. Teitte sen, no, viihdyttääksenne, ja ehkä siksi, että ne ihmiset, joilla ei ole pakko-oireita, voisivat kokea ymmärtävänsä meitä pakko-oireisia, mutta oikeasti annatte OCD:stä ihan väärän kuvan. Se, mitä näytelmän nähneet ihmiset ymmärtävät, on valovuosien päässä siitä, mitä esimerkiksi minä pakko-oireisena koen. Näytelmä yrittää ilmeisesti olla jonkinlainen yhteisöllisyyden ylistys. Ihan kiva ajatus, mutta loitte yhteisön, johon pakko-oireisen on vaikea kuulua. Kun näytelmä esittää, että kaikkihan me olemme vähän neuroottisia, se tekee näkymättömiksi meidät, jotka olemme ihan oikeasti pakko-oireisia. Siellä katsomossa nauravien, kasuaalisti ”neuroottisten” ihmisten keskellä istuin minä, enkä olisi voinut tuntea itseäni yhtään ulkopuolisemmaksi.

5 kommenttia artikkeliin ”Toc Toc – komedia, jota ei olisi pitänyt tehdä

  1. OCD

    Lähetä tämä teksti Turun kaupunginteatterille. Tuli todella huono fiilis ku luki minkälaista kuvaa ihmisille annetaan meidän sairaudesta.

    Itsekkin sairastanut kohta 20 vuotta ja ikää on 27. Löysin blogisi tourette ja ocd-yhdistyksen lehdestä. Todella hyvää tekstiä kirjoitat, kiitos paljon 🙂

    Tykkää

  2. Päivitysilmoitus: Neuroosit ei ole hauskoja | Radikaalia mielenterveyttä

  3. Nimetön

    Kiitokset ja kehut tosi hyvästä tekstistä, joka on tarpeen ja tärkeä. Oikein, että lähetit sen teatterille. Innostuin laittamaan viestiä, koska kiteytit kokemuksen sanoiksi, mikä mua pitkäaikaismasentuneena ja ahdineisuushäiriöisenä vainoaa. Se ”ihan kuin muiden auttaminen olisi ihmelääke”. Siis NIIIIN! Kuinka moni hyväntahtosesti ehdottelee, et ehkä vaan jos aattelisit vähä muuta tai Muita… Jaetaan se oire OCD:n kanssa, et usein välitetään ihan älyttömästi muista ja niiden hyvinvoinnista. Paljon voimia, kiitos vielä, kaukotervehdykset ❤

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s