Miksi OCD:stä on niin vaikea puhua?

Siitä todella on.

Kun olen kertonut ihmisille, että minulla on pakko-oireinen häiriö, olen useimmiten saanut vastaukseksi kysymyksen:

”Mitä se tarkoittaa?”

Se on uuvuttava lähtökohta. Miten selitän asian selkeästi ja hyvin? Entä jos en halua kertoa oireistani tarkemmin? Miten tästä puhutaan yleisellä tasolla? Luettelenko kaikki tavallisimmat pakko-oireet? Osaanko selittää pakko-oireiden mekanismin? Ymmärtääkö toinen varmasti oikein? Hyvä kun itsekään ymmärrän, mikä minua vaivaa.

OCD:stä on vaikea puhua yleisellä tasolla, koska ihmisten oireet vaihtelevat niin paljon. Minulla ja jollakulla toisella OCD:stä kärsivällä ei välttämättä ole mitään samoja oireita. Oireiden tarkasta sisällöstä puhuminen ei välttämättä innosta, sillä pakkoajatusten sisällöt koskevat usein todella henkilökohtaisia asioita. On vaikea selittää, miksi pelkää esimerkiksi satuttavansa jotakuta itselleen rakasta ihmistä. Entä jos se toinen luulee, että oikeasti haluan ja aion tehdä jotakin kamalaa?

Ei ole ihme, että käsienpesusta ja hellantarkistelusta on tullut OCD:n tyyppiesimerkkejä, vaikka todellisuudessa ne eivät kosketa läheskään kaikkia OCD:tä sairastavia. Niistä vain on ainakin minun kokemukseni mukaan ehkä vähän helpompi puhua. On helpompi puhua bakteerikammosta kuin selittää, millä tavalla vääränlaisten asioiden ajatteleminen voi kontaminoida asioita henkisesti ja minkälaisilla tempuilla sen voi kumota (ja millä tavalla siihen uskoo, vaikka ei oikeasti usko). Bakteerikammohan on jotain, minkä suurin osa ihmisistä pystyy joltensakin käsittämään, vaikkei itse kärsisikään siitä. Sellainen, jolle pakko-oireinen häiriö on vieraampi asia, saattaa reagoida suunnilleen seuraavasti:

”Joo, ymmärrän, muakin ällöttää koskea ovenkahvoihin.”

Syntyy helposti sellainen kuva, että me kaikki olemme vähän neuroottisia. Tämä on OCD:tä sairastavien kannalta ongelmallista. Kaikilla ihmisillä on rutiineja, tottumuksia ja preferenssejä asioiden tekemisen suhteen. Se on kuitenkin aivan erilaista. Minäkin olen ihminen, joka pitää rutiineista ja tottumuksista. Niillä rutiineilla, jotka ovat minulle mielekkäitä, ei kuitenkaan ole mitään tekemistä OCD:ni kanssa. Minulta on myös kerran kysytty vitsillä, että onko minulla OCD, kun tylsyyttäni järjestelin pöydällä lojuvia tavaroita. On, mutta ei tällä ole mitään tekemistä sen kanssa! Siinä taas yksi syy, miksi OCD:stä on vaikea puhua: en halua, että tekemisiäni laitetaan OCD:n piikkiin silloin, kun ne eivät liity OCD:hen. Mutta tämä ei välttämättä toteudu, jos ihmisillä on puutteellinen tai virheellinen kuva OCD:stä. Minulla olisi tästä aiheesta paljon enemmänkin henkilökohtaisia esimerkkejä.

Enkä tarkoita, että vain ne, joilla on lääkärin antama OCD-diagnoosi, saisivat puhua neuroottisuudesta. Monilla OCD:stä kärsivillä ei ole diagnoosia. Tarkoitan vain sitä, että OCD:stä ja mieltymyksistä ei voi puhua saman otsikon alla. Jos joku miettii, ovatko hänen rutiininsa ja rituaalinsa harmittomia vai sittenkin ehkä merkki jostain vakavasta, mielestäni aika hyvä mittari on se, mitä tapahtuu, kun ei pääsekään tekemään kyseisiä asioita kyseisillä tavoilla. Jos se aiheuttaa sietämättömän ahdistuksen ja pakottavan tarpeen päästä suorittamaan rutiinit, niin kyse voi olla pakko-oireisuudesta. Tällöin kannattaa pikimmiten hakeutua lääkäriin selvittelemään asiaa. Kun sanon pikimmiten, tarkoitan pikimmiten. Hoitamattomana OCD:llä on taipumus lähinnä pahentua, eikä sitä kannata jäädä odottamaan.

Mutta jos rutiinien häiriintyminen ei aiheuta kovin voimakkaita negatiivisia tuntemuksia, niin syytä huoleen tuskin on. Jos voit tarvittaessa jättää rituaalisi väliin tai muuttaa niiden kulkua, olet turvallisilla vesillä.

Erilaiset väkivaltaan, seksuaalisuuteen tai uskontoon liittyvät ns. tabuajatukset ovat usein sellaisia, joista ihmiset eivät puhu. Onko se ihmekään? Kaikki ajattelemaan kykenevät ihmiset ajattelevat toisinaan sellaisia ajatuksia, joista eivät mielellään puhuisi ääneen. Useimmille tämä ei ole ongelma, sillä ne ajatukset katoavat yhtä äkkiä kuin ilmestyivätkin. Pakko-oireiselle ei käy niin. Ajatukset eivät katoa, vaan ne palaavat uudelleen ja uudelleen. Jos tilanne on oikein paha, niin ajatukset eivät välttämättä lähde ollenkaan, vaan ovat mielessä käytännössä koko ajan heräämisestä nukahtamiseen saakka. Ainakin. Minä olen ollut pakko-oireinen myös unissani. Se ei ole mitenkään ihmeellistä, mutta se tuntuu julmalta.

Jos kaikilla ihmisillä olisi jonkinlainen käsitys siitä, millainen sairaus OCD on, niin sairastavien olisi helpompaa puhua sairaudestaan. Se on kenties vielä aika kaukainen toive, mutta toivottavasti voin osaltani vaikuttaa OCD-tietoisuuden lisääntymiseen edes jonkin verran. Olisi myös tärkeää, että terveydenhuollon ammattilaisilla olisi mahdollisimman hyvä kuva pakko-oireisuuden mekanismista, ja siten kyky tunnistaa pakko-oireinen häiriö silloinkin, kun oireet eivät ole kaikkein tyypillisimpiä. OCD:hen sairastunut uskoo usein ”seonneensa”, ja mitä pikemmin hän saa oikean selityksen oireilleen, sitä parempi.

Jos OCD olisi paremmin esillä mediassa ja jos populäärikulttuurissa tulisi edes joskus vastaan realistisesti kuvattuja pakko-oireisia, olisi kynnys omasta sairaudesta puhumiselle pienempi. Mutta mitä meillä on, oikeasti? As good as it gets ja Jack Nicholsonin esittämä Melvin Udall, homofobinen misantrooppi, joka heittää koiran roskakuiluun? Turun kaupunginteatterissakin viime syksystä saakka pyörinyt Toc Toc – komedia neurooseista, jota mainostetaan juurikin sanomalla, että kaikilla meillä on omat neuroosimme? The Big Bang Theoryn Sheldon Cooper? Missä ovat fiktiiviset OCD:tä sairastavat hahmot, jotka toisivat esille sellaisia pakko-oireisuuteen usein liittyviä seikkoja kuin ylikorostunut vastuuntunto, häpeä ja jatkuva, raastava syyllisyydentunne? Ja miksi populäärikulttuurin neurootikot ovat aina kontaminaatiopelkoisia? Kuinka arvostaisinkaan, jos joku rohkenisi kuvata vaikkapa tabuajatuksista kärsivää pakko-oireista, jolla ei olisi minkäänlaisia hygieniaan liittyviä huolia ja joka ei ikinä miettisi kahdesti, tuliko hella varmasti sammutettua.

Hainpa muuten kokeeksi Ylen sivuilta pakko-oireista häiriötä käsitteleviä juttuja. Hakutuloksia oli yhteensä 34. Vanhin oli vuodelta 2003 (muistan, miten sairauteni alkuaikoina se oli yksi niistä harvoista pakko-oireita käsittelevistä suomenkielisistä artikkeleistä, joita netistä löytyi) ja tuorein vuodelta 2016.

Sitten hain ”kaksisuuntainen mielialahäiriö”. 250 hakutulosta.

”Skitsofrenia”. 707.

”Anoreksia”. 589.

”Paniikkihäiriö”. 274.

Kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja skitsofreniaa sairastaa n. 1 prosentti väestöstä, OCD:tä vähintään yhtä moni (arvioiden mukaan 1-3 %). Miksi skitsofreniaa käsitteleviä juttuja on yli 700 ja OCD:tä käsitteleviä kolmisenkymmentä? En rehellisesti sanottuna tiedä, miksi OCD:stä puhutaan Suomessa niin vähän. OCD vaikuttaa paljon harvinaisemmalta kuin mitä se on.

Yhtä kaikki: OCD:stä on vaikea puhua, koska siitä ei puhuta.

Yksi kommentti artikkeliin ”Miksi OCD:stä on niin vaikea puhua?

  1. Päivitysilmoitus: Hyvää OCD-tietoisuusviikkoa! – kun olen valmis

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s