Puhuttaisiinko pakko-oireisesta häiriöstä?

Pakko-oireisesta häiriöstä pitää puhua enemmän. Siksi perustin tämän blogin, vaikka en totta puhuen ole erityisen kiinnostunut bloggaamisesta noin muuten. Jos en bloggaisi tästä, en varmasti bloggaisi ollenkaan. Mutta tämä on kenties paras tapa tavoittaa ne ihmiset, jotka tästä voisivat hyötyä. Vloggaaminen olisi tietysti nykyaikaisempaa, mutta haluan ainakin toistaiseksi kirjoittaa tätä suhteellisen anonyymisti, etten alkaisi sensuroida itseäni tai huolehtia epäolennaisista asioista. (En tosin hetkeäkään kuvittele, etteivät tuttuni voisi minua tunnistaa.) En myöskään halua tuoda itseäni mitenkään liikaa esille, sillä tämä ei ole ensisijaisesti minun elämääni käsittelevä blogi. Varmasti tulen kuitenkin kirjoittamaan myös omasta elämästäni. Minulla on pakko-oireinen häiriö, jota olen sairastanut 12-vuotiaasta saakka. Ensimmäiset vuodet pakko-oireisen häiriön kanssa olivat elämäni hirveimpiä, nykyään oireilu on kausittaista: välillä on hyviäkin aikoja, ja vaikeina aikoina olen oppinut toimimaan paljon paremmin kuin nuorempana.

Mutta oikeasti minä voisin olla ihan kuka tahansa. Riippumatta siitä, kuka sinä olet, minä voisin olla sinun lapsesi, sinun vanhempasi, sinun työkaverisi, sinun opettajasi, sinun oppilaasi, sinun serkkusi, sinun ystäväsi, sinun luokkakaverisi… Pakko-oireiseen häiriöön voi sairastua kuka tahansa, eikä ulkopuolinen voi useinkaan huomata sitä mistään. Älä siis luota siihen, että tunnistat kyllä pakko-oireisen, jos sellaisen näet. Monilla pakko-oireisilla ei ole lainkaan näkyviä kompulsioita ja suurin osa pyrkii salaamaan oireensa muilta. Pakko-oireiset kehittyvät usein varsin hyviksi oireidensa kätkemisessä.

On tärkeää muistaa, että minä en ole lääkäri, psykologi tai terapeutti. Ajatukseni ovat vain yhden pakko-oireisen kokemuksia ja näkemyksiä sairaudestaan. Se, mikä on auttanut minua, ei välttämättä ole hyödyllistä kaikille muille. Se, mikä ei ole auttanut minua, voi pelastaa jonkun toisen.

Jos sinulla on elämääsi häiritseviä pakko-oireita, hakeudu lääkäriin mahdollisimman pian. Se on paras neuvo, jonka voin antaa. Se on jotain, minkä itse opin aikanaan kantapään kautta. Sinun ei tarvitse yrittää selättää ongelmaasi yksin. Sinun ei tarvitse hävetä oireitasi, kun menet lääkäriin (eikä koskaan muulloinkaan). Ihan oikeasti. Pakko-oireinen häiriö ei ole mikään pieni ongelma, eikä pakko-oireisuus tee kenestäkään mitenkään ”omituista” ihmistä. Hoitamattomana se voi äityä todella, todella pahaksi. Pakko-oireiset kärsivät oireistaan usein vuosikausia ennen kuin hakevat apua. Minäkin uskottelin pitkään itselleni, että saisin pakko-oireeni loppumaan kunhan vain yrittäisin tarpeeksi kovasti. ”Kova yrittäminen” tarkoitti valitettavasti lähinnä sitä, että suoritin mentaalisia kompulsioita, joita en tunnistanut kompulsioiksi.

Meillä on ongelma niin kauan kuin on ihmisiä, jotka luulevat, että pakko-oireisuus tarkoittaa (kaikkien kohdalla) bakteerikammoisuutta tai pedanttiutta. Meillä on ongelma niin kauan kuin vastaan tulee toistuvasti ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kuulleet pakko-oireisesta häiriöstä (jota kuitenkin sairastaa ainakin 1-3 prosenttia väestöstä, eli mistään harvinaisesta sairaudesta ei ole kyse). Meillä on ongelma niin kauan kuin ne, jotka eivät ole koskaan kuulleet pakko-oireisesta häiriöstä, sairastuvat siihen itse ja luulevat ”seonneensa”. Meillä on ongelma niin kauan kuin ihmiset luulevat, että pakko-oireisuus on luonteenpiirre tai että sitä voi käyttää tietynlaista käytöstä kuvaavana adjektiivina. Meillä on ongelma niin kauan kuin on ihmisiä, joiden näkemys pakko-oireisuudesta on se, että ”kaikkihan me olemme vähän neuroottisia” tai ”kaikillahan meillä on omat outoutemme”. Meillä on ongelma niin kauan kuin on ihmisiä, joiden mielestä pakko-oireet ovat huvittavia.

Sillä meillä on ihan tarpeeksi kestämistä varsinaisessa ongelmassamme, siis pakko-oireissa.

Toivon, että kirjoituksistani on apua pakko-oireisille ja heidän läheisilleen – pakko-oireinen häiriö koskettaa sairastavan lisäksi lähes väistämättä tavalla tai toisella myös hänen lähipiiriään. Läheisten voi olla vaikeaa ymmärtää mistä on kyse. Pakko-oireisen on usein itsekin vaikea ymmärtää, miksi hän ei pysty lopettamaan pakkotoimintoja ja olemaan välittämättä pakkoajatuksista.

Pakko-oireisen häiriön on korkea aika saada enemmän huomiota: siitä on puhuttava enemmän.

On puhuttava siitä, kuinka vakava ja invalidisoiva sairaus se pahimmillaan on.

Yksi kommentti artikkeliin ”Puhuttaisiinko pakko-oireisesta häiriöstä?

  1. Päivitysilmoitus: Hyvää OCD-tietoisuusviikkoa! – kun olen valmis

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s